Tänään olisi isän 52v. syntymäpäivät. Isän kuolemasta aikaa 1,5 vuotta. Aika on mennyt nopeasti, tuntuu että vastahan isä oli meillä käymässä. Toisaalta niistä ikävistä tapahtumista tuntuu olevan jo ikuisuus.. Ehkä siksi, kun olen pyrkinyt muistelemana isästä vain niitä hyviä asioita. Niitä pahoja asioita ei toivois olevankaan.. Ne on kuin unta, tai joku paha elokuva, jonka on joskus joutunut elämään liiankin todeksi.. Harmittaa kun isä ei ole näkemässä kun talvella syntyy ensimmäinen lapsenlapsi.. Olisi niin kaivattu ukkia lapsemme elämään.
Raskaus on sujunut hyvin! Kiitos Herralle! Tunuu uskomattomalle, että kohta jään äitiyslomalle! Ihan mieletöntä! Pieni potkii eniten aamuisin ja iltaisin. Päivällä ei ehdi niin työntouhussa huomata liikkeitä. Kahden edestä tulee edelleenkin nukuttua. Vauvalle alkaa olla kaikki tarvikkeet valmiina. Vain tutit, tuttipullot, itkuhälytin, rintapumppu, pinnasängyn mobile ja amme puuttuu. Vaatteita on niin paljon, että kaikkia ei ehdi varmaan käyttääkään. Yhdistelmävaunut tilasimme Saksasta, sai neljä kertaa halvemmalla kuin täältä ja hyvältä vaikuttaa!
Oon niin kiitollinen kaikille ystäville ja tutuille, jotka ovat lahjoittaneet tai myyneet edullisesti meille vauvan tarvikkeita, vaatteita ja äitiysvaatteita! :)
Ja Herralle kiitos, että raskaus on sujunut ilman mitään ongelmia! :) IHANAA kun ei ole tarvinnut nähdä pisaraakaan verta tässä raskaudessa! :) Kyllä me niin odotetaan jo pienen syntymää! :) Ihanaa että se on jo niin lähellä <3
perjantai 7. marraskuuta 2014
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Rakastakaa toisianne
Yksin laivaa luotsaat päällä veen,
ja seilaat merta karikkoineen.
Yhä uskotko sä ihmeeseen,
sut yksin luotiin päälle synkän veen?
Alla taivaan myrskypilvien,
raivoavan meren aaltojen.
Yksin luotsaat kohti satamaa,
vaik karikolla ylpeys riisutaan.
Ja aallot kuiskaa:
Rakastakaa toisianne,
ja kaikki anteeksi antakaa,
pitäkää huolta toisistanne,
toinen toistanne kantakaa.
Älköön viha koskaan saavuttako sydämiänne,
vaan aina anteeksi antakaa,
rakastakaa toinen toisianne,
ja toisistanne huolehtikaa.
Yllä meren suurten aaltojen,
näät perääntyvän parven lintujen.
Muutos kuuluu epätoivoinen,
oi jospa oisit taivaan lintunen.
Ei yksi lintu vielä kesää tee,
vaan parvessa ne aina liitelee,
ei yksin jaksa lintu yksikään,
siksihän ne liitää keskenään.
Ja aallot kuiskaa:
Rakastakaa toisianne,
ja kaikki anteeksi antakaa,
pitäkää huolta toisistanne,
toinen toistanne kantakaa.
Älköön viha koskaan saavuttako sydämiänne,
vaan aina anteeksi antakaa,
rakastakaa toinen toisianne,
ja toisistanne huolehtikaa.
Luo katse taivaan tähtikarttoihin,
on tähtiäkin taivaan tuhansin.
Vaik yksinäisinä me synnytään,
ei yksin luotu tänne yhtäkään.
Ja taivas kuiskaa:
rakastakaa toisianne
ja kaikki anteeksi antakaa
pitäkää huolta toisistanne
toinen toistanne kantakaa.
Älköön viha koskaan saavuttako sydämiänne,
vaan aina anteeksi antakaa,
rakastakaa toinen toisianne,
ja toisistanne huolehtikaa.
Ja aallot kuiskaa:
Rakastakaa toisianne,
ja kaikki anteeksi antakaa,
pitäkää huolta toisistanne,
toinen toistanne kantakaa.
Älköön viha koskaan saavuttako sydämiänne,
vaan aina anteeksi antakaa,
rakastakaa toinen toisianne,
ja toisistanne huolehtikaa.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Pientä purkautumista tähän väliin..
Puoliväli raskaudesta ylitetty :) Kaikki sujunut ainakin tähän asti hyvin, Kiitos Herralle!
Viikonlopunajan on alkanut harmittamaan se asia, ettei lapsellamme tule olemaan samanlaisia isovanhempia kuin mitä minulla ja sisaruksillani oli. Isänipuoleiset ukki ja mummi ovat olleet suuri osa koko elämäämme ja välit heihin on olleet läheiset. Kaikki lomamme vietimme lapsuudessa ukin ja mummin luona mökillä.
Meidän lapsellamme tulee olemaan teoriassa 1 ukki ja 2 mummia, mutta mieheni vanhemmat ovat sen verran vanhoja ja asuvat monen sadan kilometrin päässä, joten heistä ei ole jakamaan lapsen arkea kanssamme. Ja siinä vaiheessa kun lapsi alkaa ymmärtämään isovanhempien merkityksen, ei heitä mahdollisesti enää ole, Minun puolelta taas äiti muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän lähiaikoina, joten ei hänestäkään ole osallistumaan lapsemme arkeen. Ja isäni, joka varmasti olisi ollut innokas ukki lapsellemme, niin on kuollut (niinkuin olen aiemmin asiasta kertonut). Eli käytännössä lapsellamme ei ole sellaisia isovanhempia joista itse sain nauttia.
Tukiverkostomme muutenkin on hyvin suppea, tällä hetkellä ajateltuna miltei olematon! Mieheni sisarukset asuvat kaikki kaukana ja heillä on omat perheet ja kiireet. Minun sisarukset asuvat myös kohtalaisen kaukana ja haaveilevat vielä kauemmaksi muutosta.. Ystävissä meillä on joko suurperheen omaavia ihmisiä lähipiirissä, tai sitten sinkkuja yksineläjiä. Välillä tulee ahdistus, että kenestä saamme lapsellemme hoitajan, jos joskus tarve vaatii.. Tällä hetkellä en osaa ajatella tosin sitä, että antaisin lastamme hoitoon yhtään kenellekään, koska en usko pystyväni jättämään lasta minkään turhan menon takia kenellekään, ja haluan itse hoitaa lastamme, mutta kyllä jossain välissä tulee varmaan tilanteita, että kaipaisimme hoitajaa tai muuta apua lapsemme kanssa.
Tämä nyt oli tällainen ahdistus-ärtymys-huoli-pettymys-purkaus, jolla ei ehkä ole tulevaisuudessa mitään merkitystä, mutta tällä hetkellä tuntuu että kaikki pienetkin asiat kaivelee mieltä.. Todellisia känkkäränkkäpäiviä ollut myös viime päivät..
No mutta ei tästä sen enempää, kaunista ja iloista syksyä kaikille! Herraa hyvää kiittäkäämme kaikesta hyvästä.
Viikonlopunajan on alkanut harmittamaan se asia, ettei lapsellamme tule olemaan samanlaisia isovanhempia kuin mitä minulla ja sisaruksillani oli. Isänipuoleiset ukki ja mummi ovat olleet suuri osa koko elämäämme ja välit heihin on olleet läheiset. Kaikki lomamme vietimme lapsuudessa ukin ja mummin luona mökillä.
Meidän lapsellamme tulee olemaan teoriassa 1 ukki ja 2 mummia, mutta mieheni vanhemmat ovat sen verran vanhoja ja asuvat monen sadan kilometrin päässä, joten heistä ei ole jakamaan lapsen arkea kanssamme. Ja siinä vaiheessa kun lapsi alkaa ymmärtämään isovanhempien merkityksen, ei heitä mahdollisesti enää ole, Minun puolelta taas äiti muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän lähiaikoina, joten ei hänestäkään ole osallistumaan lapsemme arkeen. Ja isäni, joka varmasti olisi ollut innokas ukki lapsellemme, niin on kuollut (niinkuin olen aiemmin asiasta kertonut). Eli käytännössä lapsellamme ei ole sellaisia isovanhempia joista itse sain nauttia.
Tukiverkostomme muutenkin on hyvin suppea, tällä hetkellä ajateltuna miltei olematon! Mieheni sisarukset asuvat kaikki kaukana ja heillä on omat perheet ja kiireet. Minun sisarukset asuvat myös kohtalaisen kaukana ja haaveilevat vielä kauemmaksi muutosta.. Ystävissä meillä on joko suurperheen omaavia ihmisiä lähipiirissä, tai sitten sinkkuja yksineläjiä. Välillä tulee ahdistus, että kenestä saamme lapsellemme hoitajan, jos joskus tarve vaatii.. Tällä hetkellä en osaa ajatella tosin sitä, että antaisin lastamme hoitoon yhtään kenellekään, koska en usko pystyväni jättämään lasta minkään turhan menon takia kenellekään, ja haluan itse hoitaa lastamme, mutta kyllä jossain välissä tulee varmaan tilanteita, että kaipaisimme hoitajaa tai muuta apua lapsemme kanssa.
Tämä nyt oli tällainen ahdistus-ärtymys-huoli-pettymys-purkaus, jolla ei ehkä ole tulevaisuudessa mitään merkitystä, mutta tällä hetkellä tuntuu että kaikki pienetkin asiat kaivelee mieltä.. Todellisia känkkäränkkäpäiviä ollut myös viime päivät..
No mutta ei tästä sen enempää, kaunista ja iloista syksyä kaikille! Herraa hyvää kiittäkäämme kaikesta hyvästä.
sunnuntai 10. elokuuta 2014
"Onneni on olla.."
Ja vaimolle hän sanoi: "Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva". (1. Moos. 3:16)
Onnellinen olo. Eilen olimme ehkä kesän viimeisellä yllätyspiknikillä. Iltasella töiden jälkeen klo 19:30 tuli mies hakee töistä ja ajoikin kaupunkiin. Ihmettelin minne nyt?! Ajoi meidät joenrantaan, ja kaivoi takakontista pizzat, limpparia, kirjat ja viltit. Siellä me nurmikolla ilta-auringossa pikniköitiin ja ohikulkijat oli vihreitä kateudesta ;D jopa ohikulkevat koirat! :D Syönnin jälkeen makoiltiin vilteillä ja luettiin vielä hetkinen kirjojamme :) On miulla niin rakas ihana mies!
Pahatolot on hälventyny, mutta maha turpoaa silmissä! :D Kengän nauhojen sitominen on jo NYT hankalaa saati sit loppuvuodesta.. Onneksi talvikengissä on vetoketjut!
Ystävältä sain äitiysvaatteita ja ilmotti että on kasannu miulle myös vauvanvaatteita ja petivaatteita vauvalle! :)
Ihanaa tää elämä!
Onnellinen olo. Eilen olimme ehkä kesän viimeisellä yllätyspiknikillä. Iltasella töiden jälkeen klo 19:30 tuli mies hakee töistä ja ajoikin kaupunkiin. Ihmettelin minne nyt?! Ajoi meidät joenrantaan, ja kaivoi takakontista pizzat, limpparia, kirjat ja viltit. Siellä me nurmikolla ilta-auringossa pikniköitiin ja ohikulkijat oli vihreitä kateudesta ;D jopa ohikulkevat koirat! :D Syönnin jälkeen makoiltiin vilteillä ja luettiin vielä hetkinen kirjojamme :) On miulla niin rakas ihana mies!
Pahatolot on hälventyny, mutta maha turpoaa silmissä! :D Kengän nauhojen sitominen on jo NYT hankalaa saati sit loppuvuodesta.. Onneksi talvikengissä on vetoketjut!
Ystävältä sain äitiysvaatteita ja ilmotti että on kasannu miulle myös vauvanvaatteita ja petivaatteita vauvalle! :)
Ihanaa tää elämä!
tiistai 5. elokuuta 2014
Rakkautta mahan täydeltä ;)
Tänään kävin ostaa äitiyshousut ja yhden pienen pienen valkoisen Bodyn (tekstillä MUM & DAD = ME) johon kuulu myös housut ja myssy (kokoa 56 cm) VOI ETTÄ ne on pienet! Niitä housuja kun katon niin meinaa tulla itku! :') Ei siis niitä miun äitiyshousuja, vaan niitä vauvan housuja.. :D
On ollu mukava päivä. Ennen kahtatoista olin jo käyny pyörällä kaupungissa, shoppaillu, hoitanu asioita, ja käyny torilla syömässä karjalanpiirakkaa. Nyt oon kotona pessyt pyykkiä ja pitäis imuroida, mutta kun on niin kuuma!
Sanoin joskus vuosia sitten siskolle, että mie en IKINÄ tule laittamaan mitään mahakuvaa itsestäni mihinkään esille, enkä edes ottais mitään mahakuvia koskaan, jos olisin joskus raskaana! No mitä tässä oon tekemässä.. ;D Kuvaamassa mahaani eli vauvaa!!! :D Niin se ajatus muuttuu.. ;)
Voi että kun tää aika menee hitaasti! Vaikka jälkenpäinhän se on menny nopeasti..
Vielä tuli postissa isän kuolinpesän verotusasioita.. Onneks toinen pikkusisko lupasi hoitaa ne veroasiat, mie oisin jättäny hoitamatta, vaikka palautustahan sieltä ois kyllä jonkinverran tulossa, mutta ei niin isoa summaa että olisin jaksanu enää vaivautua! Ei vaan jaksa enää! Yli vuosi isän kuolemasta ja vielä paperiasioita.. Onneks muuten se "isän" asunto (isovanhempien omistama asunto) on nyt lopullisesti tyhjennetty, siivottu ja myyty! Nyt saa vaan muistella isää lämmöllä, ja unohtaa kaiken pahan ja muun stressin.. Toissa yönä näin unta että isä oli elossa. Sillä oli unessa iso maha, vaikka todellisuudessa isämme oli todella hoikka. Ja siinä unessa isä jakoi meille taskustaan tikkareita. Ihme uni :)
torstai 31. heinäkuuta 2014
Onnen pisaroita, onnen pisaroita..
Enpä tätä uskaltanut ajatella kirjoittavani tänne vielä viikko sitten, mutta tänään oli 12 viikon ultra, jossa kaikki oli hyvin! Täällä sitä mennään ja pieni on pysyny mukana!
Ultrassa oli jännää kun kaikki näkyi niin selvästi! Toisesta kädestä voitiin laskea viisi sormeakin, kun hän levitti kätensä yhdessä vaiheessa. Ja eksyihän se peukalo suuhunkin siinä ultratessa, voi pientä! Hyvä työkaverini, jolle tänään kerroin raskaudesta, sanoi että oli nähnyt unta jossa minä olin pidellyt mahaani ja olin sanonut hymyillen, että "Nyt tämä on turvassa!" :) Ah, meinas tulla itku! Oi Kiitos Jeesus että sinä olet siunannut meille tämän ihmeen! Viime vuonna ei ollut meidän aikamme tulla vanhemmiksi. Ehkä elämän piti vielä hiukan meitä koulia ja opettaa. Tärkeintä on luottaa siihen, että kaikki menee Herran tahdon mukaan, Hänen aikataulussaan. Sitä olen aina kaikissa asioissa rukoillut ja sitä haluan myös tässä perhe-asiassakin. herra antaa lapsen kun sen aika on, ja nyt se taitaa toteutua <3
Viime viikot on ollu aika kamalia oksennusrumba-aamuja ja iltoja.. Välillä on päiviä kun KAIKKI ruuat inhottaa! Curry, makkara ja kananmuna on pahimmat! Meinaa tuolla yökkö refeksi pelkästään noiden sanojen kirjoittamisesta. Ihan kädet hikosi! :D
Myöskään suklaata ei oo tehny mieli kahteen kuukauteen! vaikka ennen söin sitä lähes päivittäin! Ehkä söin sitä suruuni (niinkuin söinkin) ja nyt kun ei ole aihetta surulle, niin ei myöskään tarvetta suklaalle!
Asia mikä teki minut maailman onnellisimmaksi oli, kun yhtenä päivänä toinen siskoni jonka kanssa emme nyt ole nähneet vuoteen ja joka ei minuun yhteyttä ole pitänyt (ihan aiheesta). Oli vastannut minun onnittelu sähköpostiviestiini, että sinulle onnea ultraan, toivottavasti kaikki on hyvin. Hän oli siis mennyt miehensä kanssa kihloihin, ja kaikesta huolimatta halusin onnitella siskoani, vaikka en tiennyt kaipaako hän onnittelujani tai yhtään mitään minulta. Kiitos Herra, että lämmitit siskoni sydäntä. Tuo pieni sähköposti häneltä merkitsi niin paljon minulle! <3
Mutta Herraa kiittäen,
jokapäivästä nauttien,
tässä mennään eteenpäin.
Kiitos siitä <3
Ultrassa oli jännää kun kaikki näkyi niin selvästi! Toisesta kädestä voitiin laskea viisi sormeakin, kun hän levitti kätensä yhdessä vaiheessa. Ja eksyihän se peukalo suuhunkin siinä ultratessa, voi pientä! Hyvä työkaverini, jolle tänään kerroin raskaudesta, sanoi että oli nähnyt unta jossa minä olin pidellyt mahaani ja olin sanonut hymyillen, että "Nyt tämä on turvassa!" :) Ah, meinas tulla itku! Oi Kiitos Jeesus että sinä olet siunannut meille tämän ihmeen! Viime vuonna ei ollut meidän aikamme tulla vanhemmiksi. Ehkä elämän piti vielä hiukan meitä koulia ja opettaa. Tärkeintä on luottaa siihen, että kaikki menee Herran tahdon mukaan, Hänen aikataulussaan. Sitä olen aina kaikissa asioissa rukoillut ja sitä haluan myös tässä perhe-asiassakin. herra antaa lapsen kun sen aika on, ja nyt se taitaa toteutua <3
Viime viikot on ollu aika kamalia oksennusrumba-aamuja ja iltoja.. Välillä on päiviä kun KAIKKI ruuat inhottaa! Curry, makkara ja kananmuna on pahimmat! Meinaa tuolla yökkö refeksi pelkästään noiden sanojen kirjoittamisesta. Ihan kädet hikosi! :D
Myöskään suklaata ei oo tehny mieli kahteen kuukauteen! vaikka ennen söin sitä lähes päivittäin! Ehkä söin sitä suruuni (niinkuin söinkin) ja nyt kun ei ole aihetta surulle, niin ei myöskään tarvetta suklaalle!
Asia mikä teki minut maailman onnellisimmaksi oli, kun yhtenä päivänä toinen siskoni jonka kanssa emme nyt ole nähneet vuoteen ja joka ei minuun yhteyttä ole pitänyt (ihan aiheesta). Oli vastannut minun onnittelu sähköpostiviestiini, että sinulle onnea ultraan, toivottavasti kaikki on hyvin. Hän oli siis mennyt miehensä kanssa kihloihin, ja kaikesta huolimatta halusin onnitella siskoani, vaikka en tiennyt kaipaako hän onnittelujani tai yhtään mitään minulta. Kiitos Herra, että lämmitit siskoni sydäntä. Tuo pieni sähköposti häneltä merkitsi niin paljon minulle! <3
Mutta Herraa kiittäen,
jokapäivästä nauttien,
tässä mennään eteenpäin.
Kiitos siitä <3
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Huokaisten ja puhallellen..
Eilen oli täydellinen päivä! Aamupäivästä kävimme mieheni kanssa varhaisultrassa, ja siellä oli kaikki niinkuin pitkääkin! Vastasi viikkoja, sydän löi, ja mitään poikkeavaa gynekologi ei todennut. Eli ainakin nyt kaikki on vielä hyvin. Vielä nyt vatsassani on ihme, jota molemmat odottaa innolla. Ihme, jota kiitän jokapäivä. Voi kun pysyisit siellä pikkuinen..
Eilen oli myös mukavaa sen puolesta, että vietimme iltapäivän ja illan (kello yhteen asti yöllä) avioparisoluporukkamme kanssa. Olimme ihanalla kesähuvilalla, jossa lauloimme, nauroimme, grillasimme, saunoimme ja illalla vielä pelasimme parisuhdepeliä. Emme voittaneet jo pidemmän tiensä yhdessä taivaltaneita. Kerroimme näille ystävillemme myös raskaudesta, josta kiitimme Herraa yhdessä rukoillen. Onneksi kerroin, koska kun olimme syöneet, täytyi minun juosta vesssaan oksentamaan. Kaikki, mitä olin syönyt. Tämä pahoinvointi on nyt ollut tällä viikolla aika voimakasta! Onneksi olen vielä pari viikkoa kesälomalla! Kotona minun ei ole tehnyt syödä mitään muuta kuin ruisleipää juustolla. Eilen oli niin nälkä, että grilliherkut maistuivat hyvälle, mutta eiväthän ne sisällä pysyneet. Pahoinvointia on myös aamuisin ja etovaa oloa jatkuu kokopäivän..
Viime kuussa näin paljon unia isästäni, johtuen varmaan siitä, että kuolemasta tuli toukokuun lopussa vuosi, ja Kesäkuussa tuli vuosi hautajaisista. Olen mm. nähnyt unta että isäni onkin elossa ja häntä vielä kuulustellaan ja minäkin sain unessa olla mukana kuuntelemassa kuulusteluja. Yhtenä yönä taas näin niin todentuntuisen unen siitä, että isäni ja hänen avopuolisonsa ruumiit oli molemmat kadoksissa, ja aamulla herätessä piti ihan miettiä, että onko heidät siis löydetty ja miten ne kuolemat nyt oikein tapahtuikaan. Alitajunnassa siis pyörittelen edelleen jonkin verran viime vuoden tragediaa.
Viime viikon olimme äidin ja siskon kanssa Lapissa. Olimme Sallassa ja Inarissa. Oli mahtava loma! Nautittiin luonnon kauneudesta ja liikuimme paljon. Kyllä pohjoisessa on kaunista! Oli hyvä loma senkin puolesta, että oli niin viileää, ettei siellä ollut ollenkaan itikioita, hyttyisä, sääskiä. Millä nyt kukakin haluaa niitä kesänpilaajia kutsua..
Mutta nyt jatkan puhaltelua sohvalla. Ja taidan käydä tekemässä yhden juustovoileivän.
Kiitos Herra Jeesus elämänlahjasta. Kiitos huolenpidostasi. Kiitos rakkaudestasi. Herra auta ja kosketa kaikkia jotka kärsivät lapsettomuudesta. Kosketa kaikkia, jotka sinua kaipaavat. Aamen.
Eilen oli myös mukavaa sen puolesta, että vietimme iltapäivän ja illan (kello yhteen asti yöllä) avioparisoluporukkamme kanssa. Olimme ihanalla kesähuvilalla, jossa lauloimme, nauroimme, grillasimme, saunoimme ja illalla vielä pelasimme parisuhdepeliä. Emme voittaneet jo pidemmän tiensä yhdessä taivaltaneita. Kerroimme näille ystävillemme myös raskaudesta, josta kiitimme Herraa yhdessä rukoillen. Onneksi kerroin, koska kun olimme syöneet, täytyi minun juosta vesssaan oksentamaan. Kaikki, mitä olin syönyt. Tämä pahoinvointi on nyt ollut tällä viikolla aika voimakasta! Onneksi olen vielä pari viikkoa kesälomalla! Kotona minun ei ole tehnyt syödä mitään muuta kuin ruisleipää juustolla. Eilen oli niin nälkä, että grilliherkut maistuivat hyvälle, mutta eiväthän ne sisällä pysyneet. Pahoinvointia on myös aamuisin ja etovaa oloa jatkuu kokopäivän..
Viime kuussa näin paljon unia isästäni, johtuen varmaan siitä, että kuolemasta tuli toukokuun lopussa vuosi, ja Kesäkuussa tuli vuosi hautajaisista. Olen mm. nähnyt unta että isäni onkin elossa ja häntä vielä kuulustellaan ja minäkin sain unessa olla mukana kuuntelemassa kuulusteluja. Yhtenä yönä taas näin niin todentuntuisen unen siitä, että isäni ja hänen avopuolisonsa ruumiit oli molemmat kadoksissa, ja aamulla herätessä piti ihan miettiä, että onko heidät siis löydetty ja miten ne kuolemat nyt oikein tapahtuikaan. Alitajunnassa siis pyörittelen edelleen jonkin verran viime vuoden tragediaa.
Viime viikon olimme äidin ja siskon kanssa Lapissa. Olimme Sallassa ja Inarissa. Oli mahtava loma! Nautittiin luonnon kauneudesta ja liikuimme paljon. Kyllä pohjoisessa on kaunista! Oli hyvä loma senkin puolesta, että oli niin viileää, ettei siellä ollut ollenkaan itikioita, hyttyisä, sääskiä. Millä nyt kukakin haluaa niitä kesänpilaajia kutsua..
Mutta nyt jatkan puhaltelua sohvalla. Ja taidan käydä tekemässä yhden juustovoileivän.
Kiitos Herra Jeesus elämänlahjasta. Kiitos huolenpidostasi. Kiitos rakkaudestasi. Herra auta ja kosketa kaikkia jotka kärsivät lapsettomuudesta. Kosketa kaikkia, jotka sinua kaipaavat. Aamen.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Ei kahta ilman kolmatta? Kolmas kerta toden sanoo?
Kaksi viivaa maailman parhaassa puikossa.
Kiitos Jeesus! <3 Kiitos!!!!!
En pysty nyt kirjottaa enempää, kun pää on ihan sekasin! Mutta sen tiedän, että jos nyt onnistuu, niin saadaan maailman paras 7-vuotis hääpäivälahja. Ja jos tämänkin menee kesken, niin tutkimukset keskenmenojen suhteen alkaa sit tänä vuonna, tai viimestään vuoden alussa, jos on jonoja (tai näin luulen ainakin).. Mutta siis jotain odottavaa on edessä, kävi miten kävi! :) Toivottavasti kuitenkin parhainpäin! :)
perjantai 16. toukokuuta 2014
Kesää kohti..
Takana on vappu, äitienpäivä ja lapsettomien lauantai..
5. Moos. 7:14-15. Siunattu olet sinä oleva yli kaikkien muitten kansojen. Hedelmätöntä miestä tai naista ei ole sinun keskuudessasi oleva, ei myöskään sinun karjassasi yhtään hedelmätöntä.
Ja Herra on poistava sinusta kaikki sairaudet; ei ainoatakaan Egyptin kovista taudeista, jotka sinä tunnet, hän ole paneva sinun kärsittäväksesi, vaan hän antaa niiden tulla kaikkiin niihin, jotka sinua vihaavat.
5. Moos. 7:14-15. Siunattu olet sinä oleva yli kaikkien muitten kansojen. Hedelmätöntä miestä tai naista ei ole sinun keskuudessasi oleva, ei myöskään sinun karjassasi yhtään hedelmätöntä.
Ja Herra on poistava sinusta kaikki sairaudet; ei ainoatakaan Egyptin kovista taudeista, jotka sinä tunnet, hän ole paneva sinun kärsittäväksesi, vaan hän antaa niiden tulla kaikkiin niihin, jotka sinua vihaavat.
Tuo Raamatun kohta oli päivänsanana tällä viikolla. Mietin mielessäni että niin, hedelmätönhän en ole koska kahdesti olen raskaana ollut, mutta lapseton olen silti.. Voihan huokaus. Vuosiakin taas kohta kilahtaa lasiin.. No vielä on aikaa jäljellä, vaikka tuntuukin välillä, että kaikilla on jo tässä iässä vähintään yksi lapsi..
Mukavaa meillä on kyllä mieheni kanssa viime aikoina ollut, ihan kahdestaankin. Mutta jos meille ei ikinä lapsia tule, niin kyllä se jossain vaiheessa elämää tuntuu varmasti karulta.. Siinä vaiheessa kun kaipaisi jo lapsenlapsia, mutta kun ei ole edes omia lapsia, niin miten tulla vielä mummiki ja ukiksi.. Sitäkinkö jo nyt alan surra! Että tuleeko minusta koskaan mummia!? Nyt lopeta - minä, lopeta! Kukaan toinen varmaan edes mieti mummoutta vielä tässä vaiheessa elämää.. No saa kai sitä murehtia ihan mitä haluaa, onko siinä järkeä - on toinen juttu..
Sitä mitä arvostan ja mistä olen kiitollinen, on avioliittoni. Mieheni. Viime aikoina olen saanut kuulla avio-ongelmista, niidenkin uskovien avioliitoissa, joita olen aina sivusta seurattuna pitänyt onnellisina ja kaikinpuolin toimivina. Mutta eipä aina kaikki ole sitä miltä ulospäin näyttää.. Herra, puutu ja tartu näihin avioliittoihin! Niihin, jotka on sinun edessäsi solmittu! Herra, auta ja armahda, anna anteeksi antavaisuutta, anna katumusta ja voimaa ja tahtoa muutokseen! Herra auttoi vajaa vuosi sitten meitäkin. Herra voi auttaa muitakin, jos ihmiset vain todella tahtovat apua, Herralta!
Tänä viikonloppuna olisi Helsingissä Nicky Cruz puhumassa! Onnellisia ne, jotka pääsee katsomaan! Minun täytyy tyytyä katselemaan netistä. Cruz on siis kirjoittanut mm. kirjan "Juokse poika juokse" joka on ollut todella suosittu kirja täällä Suomessakin. Itse luin sen ensimmäisen kerran joskus ylä-asteella.
Viimepäivinä olen kokenut vahvasti tarvetta rukoilla muutaman tuttavani puolesta, jotka ovat ateisteja. Uskon, että Herra vielä kohtaa heitäkin henkilökohtaisesti ja vielä he saavat kokea ja tuntea todellisen Jumalan. Nämä ateistit pitävät minua ja varmaan muitakin uskovia aivan hihhuleina. Hei eivät voi ollenkaan käsittää uskoa ja sen todellisuutta! Aivan kun heillä olisi silmälaput silmillä! Itse kun en voi käsittää ollenkaan miten ihmiset eivät VOI USKOA! Ja miten he VOIVAT ELÄÄ ILMAN USKOA! Meidänkin seurakunnassamme on useampi lääkäri ja muita korkeasti koulutettuja henkilöitä. Ei usko ole siis mikään tyhmien ihmisten valinta! Usko on viisautta! Se on lahja Jumalalta! Kun on saanut uskon lahjan, ei MIKÄÄN voi enää pyyhkiä uskoa pois. Se on yhtä todellista uskoa, kuin se että uskon tämän maan olevan Suomi jossa elämme. Se on siis todellisuutta eikä vain uskoa. Kyllä oma elämäni olisi ilman uskoa köyhää, tyhjää ja merkityksetöntä. Suosittelen muuten KAIKKIA lukemaan kirjan "Yksi ainoa elämä - Tapio Nousiainen" kirjan saa mm. kirjastosta. Itse olen lukenut sen nyt vähälle aikaa kolmesti! :) Siunattua viikonloppua kaikille!
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Punaista, punaista..
No niin, nyt ne menkat vihdoin alkoivat! Eihän tämä kierto venynyt kuin 60 vrk pituiseksi!
Neljä r-testiä ehdin tuossa odotellessa tehdä säännöllisin väliajoin, VAIKKA mitään raskausoireita minulla ei edes ollut. Ja ette usko kuinka minä itseäni tarkkailen! 2 alkuraskautta kokeneena sain tuntea mitä on rintojen turvotus/kipu, pahoinvointi, hajuherkkyys, väsymys, itkuherkkyys, huimaus ja mieliteot. Nyt ei ollut MITÄÄN oireita, mutta SILTI halusin uskoa ja toivoa, että jospa kuitenkin olisin raskaana..
No, tänään olin kyllä niin iloinen näistä menkoista, koska testithän olivat negatiivisia. Nyt vain muutama päivä tätä odottelua, ja pääsee taas yrittämään. Uudella onnella, uudella innolla, uudella uskolla.
Mieliala on kyllä ollut parempi. Laittelin mieheni kanssa pihamaamme kasvimaan kuntoon. Siinä olikin hommaa, kun viime vuonna emme tehneet sille mitään! Oli kasvanut täyteen luonnonkasveja! Viime kesänä en voinut kuvitellakaan kyykkiväni kasvimaalla omissa ajatuksissani. Ei kiinnostanut, ei innostanut, ei pystynyt! Nyt puolestaan huomasin nauttineeni hiljaisuudessa ahertamisesta. Kaikesta huolimatta päässä liikkui mukavia ajatuksia ja mieli oli iloinen, ahkera, aikaansaava ja motivoitunut. Ja lopputuloksesta tuli hyvä! Istutimme kasvimaalle jo tilliä, persiljaa ja rucolaa. Alkavalla viikolla vielä erilaisia salaatteja. Mitään vaikea hoitoista ja turhaa en sinne istuta, koska en todellakaan ole mikään viherpeukalo.
Voi kun Herra käyttäisi minunkin kehoani kasvimaana. Kasvimaana pienelle siemenelle, josta tulisi vauva. Oi Herra, kosketa ja korjaa tätä kehoa. Sanassasi on: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa." Oi Herra, anna minunkin täyttää maata jälkikasvullamme. En tiedä kuinka iki-kiitollinen voisin olla, jos saisimme kokea syntymän ihmeen ja kasvattaa lasta. Oi sitä kiitollisuutta ja onnea en osaa edes ajatella. Ehkä ensimmäiset päivät vain itkisin.
Oi Herra, sinä näet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sinä tiedät syyt lapsettomuudelle ja keskenmenoille. Sinä Herra lohdutat, mutta sinä voit myös auttaa. Herra, kuule rukoukset joita sinulle hiljaisuudessa huokailemme. Kiitos, että me olemme saaneet olla äitiemme ihme. Kiitos, että meille on suotu elämä.
Neljä r-testiä ehdin tuossa odotellessa tehdä säännöllisin väliajoin, VAIKKA mitään raskausoireita minulla ei edes ollut. Ja ette usko kuinka minä itseäni tarkkailen! 2 alkuraskautta kokeneena sain tuntea mitä on rintojen turvotus/kipu, pahoinvointi, hajuherkkyys, väsymys, itkuherkkyys, huimaus ja mieliteot. Nyt ei ollut MITÄÄN oireita, mutta SILTI halusin uskoa ja toivoa, että jospa kuitenkin olisin raskaana..
No, tänään olin kyllä niin iloinen näistä menkoista, koska testithän olivat negatiivisia. Nyt vain muutama päivä tätä odottelua, ja pääsee taas yrittämään. Uudella onnella, uudella innolla, uudella uskolla.
Mieliala on kyllä ollut parempi. Laittelin mieheni kanssa pihamaamme kasvimaan kuntoon. Siinä olikin hommaa, kun viime vuonna emme tehneet sille mitään! Oli kasvanut täyteen luonnonkasveja! Viime kesänä en voinut kuvitellakaan kyykkiväni kasvimaalla omissa ajatuksissani. Ei kiinnostanut, ei innostanut, ei pystynyt! Nyt puolestaan huomasin nauttineeni hiljaisuudessa ahertamisesta. Kaikesta huolimatta päässä liikkui mukavia ajatuksia ja mieli oli iloinen, ahkera, aikaansaava ja motivoitunut. Ja lopputuloksesta tuli hyvä! Istutimme kasvimaalle jo tilliä, persiljaa ja rucolaa. Alkavalla viikolla vielä erilaisia salaatteja. Mitään vaikea hoitoista ja turhaa en sinne istuta, koska en todellakaan ole mikään viherpeukalo.
Voi kun Herra käyttäisi minunkin kehoani kasvimaana. Kasvimaana pienelle siemenelle, josta tulisi vauva. Oi Herra, kosketa ja korjaa tätä kehoa. Sanassasi on: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa." Oi Herra, anna minunkin täyttää maata jälkikasvullamme. En tiedä kuinka iki-kiitollinen voisin olla, jos saisimme kokea syntymän ihmeen ja kasvattaa lasta. Oi sitä kiitollisuutta ja onnea en osaa edes ajatella. Ehkä ensimmäiset päivät vain itkisin.
Oi Herra, sinä näet muutkin samassa tilanteessa olevat. Sinä tiedät syyt lapsettomuudelle ja keskenmenoille. Sinä Herra lohdutat, mutta sinä voit myös auttaa. Herra, kuule rukoukset joita sinulle hiljaisuudessa huokailemme. Kiitos, että me olemme saaneet olla äitiemme ihme. Kiitos, että meille on suotu elämä.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Pyyntöni mun..
"..Anna mulle voimaa uskoa
Anna mulle voimaa kulkea
Anna mulle aikaa, haaveita
Anna mulle kaunis maailma
missä kulkea saan pelotta
Anna mulle rohkeus irrottaa
Anna mulle voimaa luopua
suruun sidottuna sydän hajoaa.."
Suvi Teräsniska - Pohjantuuli
Suvi Teräsniska - Pohjantuuli
torstai 24. huhtikuuta 2014
Vuodatusta..
Pari päivää sitten katsoin netistä videon, jossa oli kuvattu alle vuoden ikäisten lapsien reaktioita tilanteista kun heidän isänsä tulee kotiin (amerikkalainen video) Voi että mie itkin!!!! :'(
Itkin niin paljon sitä, että saanko mie ikinä nähdä oman mieheni tulevan kotiin ja meidän lapsen olevan noin innoissaan mitä nuo videonkin lapset olivat. Huh, puol tuntia täyttä itkua, ja sit mies sai minut rauhoitettua. Kyllä se vaan joskus sattuu niin paljon. Miksi miun kohtu ei voinu pidellä kumpaakaan vauvaamme sisällä.. :( Miksi minun keho tuottaa pettymyksen miehelleni, josta voisi tulla isä, äidilleni josta voisi tulla mummo ja itselleni, josta voisi tulla äiti.. Miksi, miksi, miksi?!?
Muuten elämä rullaa ihan hyvin. En minä päivittäin surullisia asioita meiti, mutta sitten kun tulee just tuollanen koskettava video tms. niin sit sattuu sydämeen. Nyt on menny jo 50 päivää edellisistä menkoista.. Pisin kierto kahden vuoden sisällä on miulla ollu 62 päivää, eli kaippa ne sieltä joskus tulee.. vai alkoiko miulla jo vaihdevuodet!! :D Sehän tästä vielä puuttuis.. Raskaustestit siis ollu negatiivisia..
Kohta on muuten vappu, ja Jeesus-marssi! :)
Itkin niin paljon sitä, että saanko mie ikinä nähdä oman mieheni tulevan kotiin ja meidän lapsen olevan noin innoissaan mitä nuo videonkin lapset olivat. Huh, puol tuntia täyttä itkua, ja sit mies sai minut rauhoitettua. Kyllä se vaan joskus sattuu niin paljon. Miksi miun kohtu ei voinu pidellä kumpaakaan vauvaamme sisällä.. :( Miksi minun keho tuottaa pettymyksen miehelleni, josta voisi tulla isä, äidilleni josta voisi tulla mummo ja itselleni, josta voisi tulla äiti.. Miksi, miksi, miksi?!?
Muuten elämä rullaa ihan hyvin. En minä päivittäin surullisia asioita meiti, mutta sitten kun tulee just tuollanen koskettava video tms. niin sit sattuu sydämeen. Nyt on menny jo 50 päivää edellisistä menkoista.. Pisin kierto kahden vuoden sisällä on miulla ollu 62 päivää, eli kaippa ne sieltä joskus tulee.. vai alkoiko miulla jo vaihdevuodet!! :D Sehän tästä vielä puuttuis.. Raskaustestit siis ollu negatiivisia..
Kohta on muuten vappu, ja Jeesus-marssi! :)
torstai 17. huhtikuuta 2014
Kesäloma suunnitelmia..
Viime vuonna olin äidin ja siskon kanssa Bulgariassa viikon. Hotellimme oli Sunny Beachilla. Tosi ihana huoneistohotelli, kaunis ja rauhallinen. Nessebarin vanhakaupunki oli suosikkimme! Kävimme siellä jokapäivä vähintään iltaisin syömässä. Lomaan kuului aurinottoa, uintia, shoppailua, pyöräilyä Bulgarian maaseudulla, vesipuisto, hyvää ruokaa ja rentoa yhdessäoloa ja maisemien ja rakennuksien ihastelua.
Tänä vuonna lähdemme samalla porukalla Sallaan! Luvassa siis mm. poroja, ruuhitunturin kierros, Rovaniemi, Sallatunturi, Ämmin lähde, poronkäristys, patikointi, Salmijoen kuru, Kaunnisharju, Palotunturi ja Aatsinginhauta.
Mieheni ei ole kovin innokas matkustelija, etenkään tällaisille lomille, ja toiseksi hän on kesäkuun vielä töissä. Minulla oli viime vuonna kesäkuun alku lomaa ja tänä vuonna juhannuksesta heinäkuun puoleen väliin, joten tämä Lapin matka sijoittuu kesäkuulle, kun mieheni on vielä töissä, niinkuin viime vuodenkin reissu. Heinäkuussa sitten teemme jonkin lyhyemmän reissun kahdestaan, luultavamminkin etelä-suomeen mieheni sukulaisten luokse.
Olen niin innoissani tästä Lapin liikunnallisesta ja luonnon läheisestä lomasta! Olen jo miettinyt mitä pakkaan mukaan reissuun: hernekeittoa, tummaa suklaata, teetä, termoskannu, hyttysmyrkkyä, kirjoja, päiväkirja, kamera, videoakamera, tuulipuku, lenkkarit, makkaraa, selkäreppu, tulitikut, ja reipasta ja iloista mieltä!
Viime päivät on ollu hieman ahdistavia.. Menkat myöhässä jo kaksi viikkoa, mutta raskaustestit negatiivisia.. eikä ole sellainen olokaan että olisin nyt raskaana ollut, mutta pitihän niitä silti useampi tehdä... Mutta kyllä siis vihaan tätä kroppaa! Viime vuosi keskenmenoja ja tänä vuonna pitkäksi venyneitä kuukautiskiertoja.. Joka tarkoittaa, että munasolua ei ole irronnut. No onneksi on elämässä näitä kivojakin asioita, matkoja ja ystäviä.. Töissäkin on ollut viime aikoina kirjaimellisesti hauskaa! Kiitos ihanien työkavereiden. Onneksi olen päässyt noin mahtavaan työyhteisöön, jossa huumorikukkii ja töissä viihtyy.
Huomenna työpäivän jälkeen menen illalla seurakunnan pitkäperjantain ehtoollisjuhlaan, jossa on puhumassa seurakuntamme uusi pastoriehdokas. Odotan jännityksellä ja innolla, millainen ihminen tämä ehdokas on! Mieheni lähtee puolestaan kaveriensa kanssa mökkireissulle, minä kun olen koko pääsiäisen töissä.
Pitää vielä lopuksi kehua rakasta miestäni. Hän on kyllä maailman ihanin mies. Kiitos Herralle, että löysimme toisemme ja kiitos, että saamme yhdessä kasvaa uskossa ja avioliitossamme toinen toistamme kaikessa tukien.
Tänä vuonna lähdemme samalla porukalla Sallaan! Luvassa siis mm. poroja, ruuhitunturin kierros, Rovaniemi, Sallatunturi, Ämmin lähde, poronkäristys, patikointi, Salmijoen kuru, Kaunnisharju, Palotunturi ja Aatsinginhauta.
Mieheni ei ole kovin innokas matkustelija, etenkään tällaisille lomille, ja toiseksi hän on kesäkuun vielä töissä. Minulla oli viime vuonna kesäkuun alku lomaa ja tänä vuonna juhannuksesta heinäkuun puoleen väliin, joten tämä Lapin matka sijoittuu kesäkuulle, kun mieheni on vielä töissä, niinkuin viime vuodenkin reissu. Heinäkuussa sitten teemme jonkin lyhyemmän reissun kahdestaan, luultavamminkin etelä-suomeen mieheni sukulaisten luokse.
Olen niin innoissani tästä Lapin liikunnallisesta ja luonnon läheisestä lomasta! Olen jo miettinyt mitä pakkaan mukaan reissuun: hernekeittoa, tummaa suklaata, teetä, termoskannu, hyttysmyrkkyä, kirjoja, päiväkirja, kamera, videoakamera, tuulipuku, lenkkarit, makkaraa, selkäreppu, tulitikut, ja reipasta ja iloista mieltä!
Viime päivät on ollu hieman ahdistavia.. Menkat myöhässä jo kaksi viikkoa, mutta raskaustestit negatiivisia.. eikä ole sellainen olokaan että olisin nyt raskaana ollut, mutta pitihän niitä silti useampi tehdä... Mutta kyllä siis vihaan tätä kroppaa! Viime vuosi keskenmenoja ja tänä vuonna pitkäksi venyneitä kuukautiskiertoja.. Joka tarkoittaa, että munasolua ei ole irronnut. No onneksi on elämässä näitä kivojakin asioita, matkoja ja ystäviä.. Töissäkin on ollut viime aikoina kirjaimellisesti hauskaa! Kiitos ihanien työkavereiden. Onneksi olen päässyt noin mahtavaan työyhteisöön, jossa huumorikukkii ja töissä viihtyy.
Huomenna työpäivän jälkeen menen illalla seurakunnan pitkäperjantain ehtoollisjuhlaan, jossa on puhumassa seurakuntamme uusi pastoriehdokas. Odotan jännityksellä ja innolla, millainen ihminen tämä ehdokas on! Mieheni lähtee puolestaan kaveriensa kanssa mökkireissulle, minä kun olen koko pääsiäisen töissä.
Pitää vielä lopuksi kehua rakasta miestäni. Hän on kyllä maailman ihanin mies. Kiitos Herralle, että löysimme toisemme ja kiitos, että saamme yhdessä kasvaa uskossa ja avioliitossamme toinen toistamme kaikessa tukien.
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Kaappien siivoilua..
Tänään tyhjennettiin viimeisiä tavaroita isän ja hänen avopuolison kämpiltä, huonekaluja lukuunottamatta.. Luulimme, että sitä urakkaa ei tarvitse tehdä, kun ajateltiin että meidän isovanhemmat muuttaa siihen asuntoon (koska se on heidän) mutta eivät he muutakaan, joten pitää tyhjentää nyt kaikki, että on tyhjänä kun menee kaupaksi.
Onneksi isä ja hänen avopuolisonsa olivat hyvin siistejä ihmisiä, eli asunnossa ei ollut mitään roskaa tai romua tai mitään epäsiistiä. Mutta kyllä siellä oli silti kaikkea! No miksei olisi.. 20 vuotta he yhdessä ehtivät olla, joten siltä ajalta suurin osa kertynyt. Mutta on se jännä tunne "penkoa" toisten asuntoa ja tavaroita ja papereita.. Ihmisten, joiden kanssa ei olla oltu edes juuri tekemisissä. Kurjimmalle on tuntunut hävittää heidän tarkoin säilöttyjä ja järjestettyjä papereita (kuitteja/laskuja/koulupapereita jne.) Papereita jotka on heille ollut tärkeitä (vai onko todella? vanhat paperit?) mutta joilla ei ole meille mitään virkaa.. Paperin keräykseen vaan.. Ja sitten löysimme laatikosta noin 500 tyhjää, litistettyä Sisu-laatikkoa, noin 500 kpl tyhjiä kaupan muovipusseja ja kaikenlaisia muoveja ja tyhjiä margariinirasioita ja lasipulloja säilöttynä tarkasti uusiokäyttöä varten.. Valitettavasti me ei olla sellaisia ihmisiä, jotka säilöö kaikkea mahdollista siltä varalta, että joskus sillä voi tehdä jotain.. En ikinä elämässäni voi kuvitella tarvitsevani 500 muovipussia tai tyhjää margariinirasiaa, kun en ole edes mikään marjastaja.. Ja mihinhän ne Sisu-laatikotkin oli tarkoitettu?
No tuon urakan jälkeen oli PAKKO tehdä myös omassa kotona "pieni" kaappien siivous operaatio.. Vietiin kaks laatikkoa vanhoja astioita roskiin ja yksi laatikko yhdelle kaverille, joka ehkä niistä ilahtuu. Ja heitin pois 7 kansiollista vanhoja koulupapereita. Mihin minä niitäkin olen säilönyt? En minä niitä ole koskaan koulujen jälkeen avannutkaan ja en varmasti tule avaamaankaan. Mielummin luen vanhoja päiväkirjoja, kuin vanhentunutta tietoa kouluajoilta! :D
Nyt ei ole ne omana eikä mahdollisten jälkeläisten riesana nekään paperit, ja kaapiessa on tyhjää tilaa! Ihanaa! :)
Onneksi isä ja hänen avopuolisonsa olivat hyvin siistejä ihmisiä, eli asunnossa ei ollut mitään roskaa tai romua tai mitään epäsiistiä. Mutta kyllä siellä oli silti kaikkea! No miksei olisi.. 20 vuotta he yhdessä ehtivät olla, joten siltä ajalta suurin osa kertynyt. Mutta on se jännä tunne "penkoa" toisten asuntoa ja tavaroita ja papereita.. Ihmisten, joiden kanssa ei olla oltu edes juuri tekemisissä. Kurjimmalle on tuntunut hävittää heidän tarkoin säilöttyjä ja järjestettyjä papereita (kuitteja/laskuja/koulupapereita jne.) Papereita jotka on heille ollut tärkeitä (vai onko todella? vanhat paperit?) mutta joilla ei ole meille mitään virkaa.. Paperin keräykseen vaan.. Ja sitten löysimme laatikosta noin 500 tyhjää, litistettyä Sisu-laatikkoa, noin 500 kpl tyhjiä kaupan muovipusseja ja kaikenlaisia muoveja ja tyhjiä margariinirasioita ja lasipulloja säilöttynä tarkasti uusiokäyttöä varten.. Valitettavasti me ei olla sellaisia ihmisiä, jotka säilöö kaikkea mahdollista siltä varalta, että joskus sillä voi tehdä jotain.. En ikinä elämässäni voi kuvitella tarvitsevani 500 muovipussia tai tyhjää margariinirasiaa, kun en ole edes mikään marjastaja.. Ja mihinhän ne Sisu-laatikotkin oli tarkoitettu?
No tuon urakan jälkeen oli PAKKO tehdä myös omassa kotona "pieni" kaappien siivous operaatio.. Vietiin kaks laatikkoa vanhoja astioita roskiin ja yksi laatikko yhdelle kaverille, joka ehkä niistä ilahtuu. Ja heitin pois 7 kansiollista vanhoja koulupapereita. Mihin minä niitäkin olen säilönyt? En minä niitä ole koskaan koulujen jälkeen avannutkaan ja en varmasti tule avaamaankaan. Mielummin luen vanhoja päiväkirjoja, kuin vanhentunutta tietoa kouluajoilta! :D
Nyt ei ole ne omana eikä mahdollisten jälkeläisten riesana nekään paperit, ja kaapiessa on tyhjää tilaa! Ihanaa! :)
maanantai 7. huhtikuuta 2014
Sitähän se kaikki on..
Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa. 2 Kor. 1:4
Miten hyvä sananpaikka. Tätähän se on.
Eilen tuli muuten vuosi siitä, kun keskustelin isän kanssa ensikertaa viidentoista vuoden jälkeen. Ylihuomenna tulee vuosi siitä, kun isä kävi meillä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Voi isä jos kaikki olisikin mennyt toisin! Voi kun te olisitte avopuolisosi kanssa vain eronneet. Elämämme olisi tällä hetkellä aivan toisenlaista! Mutta olisinko näin lähellä Herraa kuin nyt? Olisinko kaikesta huolimatta näin onnellinen kuin nyt? Missä jamassa perheemme tilanne kaiken kaikkiaan olisi? Mitä isä olisi ajatellut siitä, että petin siskoni ja mieheni luottamuksen? Ketkä olisi toistensa kanssa väleissä ja ketkä ei? Olisiko isä onnellinen? Olisiko äiti onnellinen? Ehkä Jumala kuitenkin tietää viisaudessaan miten asioiden kuuluu mennä. Tai ainakin hän on sallinut myös pahat asiat, koska ne koituvat vielä siunaukseksi.
Kiitos Herra rakkaudestasi, lohdutuksestasi, armostasi ja huolenpidostasi. En halua ikinä enää poiketa tieltäsi.
Sitähän se kaikki on, rakkautta, rakkautta vaan.
Miten hyvä sananpaikka. Tätähän se on.
Eilen tuli muuten vuosi siitä, kun keskustelin isän kanssa ensikertaa viidentoista vuoden jälkeen. Ylihuomenna tulee vuosi siitä, kun isä kävi meillä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Voi isä jos kaikki olisikin mennyt toisin! Voi kun te olisitte avopuolisosi kanssa vain eronneet. Elämämme olisi tällä hetkellä aivan toisenlaista! Mutta olisinko näin lähellä Herraa kuin nyt? Olisinko kaikesta huolimatta näin onnellinen kuin nyt? Missä jamassa perheemme tilanne kaiken kaikkiaan olisi? Mitä isä olisi ajatellut siitä, että petin siskoni ja mieheni luottamuksen? Ketkä olisi toistensa kanssa väleissä ja ketkä ei? Olisiko isä onnellinen? Olisiko äiti onnellinen? Ehkä Jumala kuitenkin tietää viisaudessaan miten asioiden kuuluu mennä. Tai ainakin hän on sallinut myös pahat asiat, koska ne koituvat vielä siunaukseksi.
Kiitos Herra rakkaudestasi, lohdutuksestasi, armostasi ja huolenpidostasi. En halua ikinä enää poiketa tieltäsi.
Sitähän se kaikki on, rakkautta, rakkautta vaan.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Kevät aurinko paistaa sydämeen asti.
Kevät on vuodenaika josta pidän eniten. Tänään syötiin mieheni kanssa kahvilassa ehkä parhaimmat jäätelöannokset ikinä! Olin sen jälkeen niin iloinen, että mies epäili jo sokerihumalaa.. Sanoi että näitä pitäs olla useamminkin.. ;)
Mutta lisääntynyt valo ja lämpö saa niin hyvälle tuulelle. Mullan tuoksu ulkona ja kuiva asfaltti talven jälkeen on niin ihanaa. Kävelin tänään töistä tultua kahden tunnin lenkin ulkona. Tai ei se mikään lenkki ollut, enemmänkin pitkä suora! Mutta kaksi tuntia meni aikaa ja kilometrejä noin 12? Oli ihanaa, en tiedä mitä ajattelin tuon lenkin aikana, kun en muista yhtään! Taisin vain tyhjentää päätäni matkanvarrelle! :D Mutta teki hyvää.
Huomenna olisi vielä tämän viikon viimeinen virallinen työpäivä, ja sit loppuviikko meneekin vapaaehtoistöissä seurakunnan järjestämässä tapahtumassa.
Hyvää kevättä kaikille! Ollaan positiivisia. Kaikesta huolimatta :)
Mutta lisääntynyt valo ja lämpö saa niin hyvälle tuulelle. Mullan tuoksu ulkona ja kuiva asfaltti talven jälkeen on niin ihanaa. Kävelin tänään töistä tultua kahden tunnin lenkin ulkona. Tai ei se mikään lenkki ollut, enemmänkin pitkä suora! Mutta kaksi tuntia meni aikaa ja kilometrejä noin 12? Oli ihanaa, en tiedä mitä ajattelin tuon lenkin aikana, kun en muista yhtään! Taisin vain tyhjentää päätäni matkanvarrelle! :D Mutta teki hyvää.
Huomenna olisi vielä tämän viikon viimeinen virallinen työpäivä, ja sit loppuviikko meneekin vapaaehtoistöissä seurakunnan järjestämässä tapahtumassa.
Hyvää kevättä kaikille! Ollaan positiivisia. Kaikesta huolimatta :)
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Hetkellinen alakulo.. taas.
Eilen oli mukava päivä. Kunnes.
Eilen ajelin pitkästä aikaa äidin luona käymään, ja samalla myös siskoni luona. Oli mukavaa siihen asti, kun menimme äidin kanssa syömään pizzeriaan, jossa äiti törmäsi entiseen työkaveriinsa, joka alkoi heti hehkuttaa ensimmäisestä lapsen lapsestaan. Näytti kuvia, ja viedon pätkää lapsesta. Iloitsi mummoudesta. Tälle työkaverille äiti oli iloinnut minunkin raskautta, ja sitten kertonut ikävät uutiset. Äidistäkin piti tulla viime vuonna mummo. Samana vuonna kuin työkaveristaan. Mutta ei tullut. Uusi riemu oli uusi raskaus, mutta sekään ei onnistunut. Äidistä ei ehkä tule mummoa tänäkään vuonna.
Tuli niin pahamieli. Pahamieli siitä ettei minusta tullut äitiä, mutta nyt ennenkaikkea siitä, ettei äidistäni tullut mummoa! :( Tunsin ja tunnen edelleen kehoni niin epäonnistuneeksi. Äiti olisi niin hyvä mummo. Parempi kuin kukaan.
Eilen ajelin pitkästä aikaa äidin luona käymään, ja samalla myös siskoni luona. Oli mukavaa siihen asti, kun menimme äidin kanssa syömään pizzeriaan, jossa äiti törmäsi entiseen työkaveriinsa, joka alkoi heti hehkuttaa ensimmäisestä lapsen lapsestaan. Näytti kuvia, ja viedon pätkää lapsesta. Iloitsi mummoudesta. Tälle työkaverille äiti oli iloinnut minunkin raskautta, ja sitten kertonut ikävät uutiset. Äidistäkin piti tulla viime vuonna mummo. Samana vuonna kuin työkaveristaan. Mutta ei tullut. Uusi riemu oli uusi raskaus, mutta sekään ei onnistunut. Äidistä ei ehkä tule mummoa tänäkään vuonna.
Tuli niin pahamieli. Pahamieli siitä ettei minusta tullut äitiä, mutta nyt ennenkaikkea siitä, ettei äidistäni tullut mummoa! :( Tunsin ja tunnen edelleen kehoni niin epäonnistuneeksi. Äiti olisi niin hyvä mummo. Parempi kuin kukaan.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Elämästä puuttuu..
Elämästämme puuttuu vauva. Oma lapsi. Perhe. Välillä jo olin rauhallisin mielin, että kyllä meitäkin vielä onnistaa viime vuoden keskenmenojen jälkeen. Ajattelin, että ei lapset ole itsestään selvyyksiä. Niitä ei noin vain tehdä. MUTTA maailmahan on täynnä ihmisiä! Joka puolella on ihmisiä, ja he kaikki ovat jonkun lapsia! Mikä ihme se vauva silloin on! Jos se olisi ihme, niin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon. Ihme on SE, että joku ei saa lasta, niinkuin minä taidan olla. (Kaksi peräkkäistä keskenmenoa, molemmat rv. vkolla 11+6)
Nyt ympärilläni raskautuu nekin, joilla raskaaksi tuleminen on ollut hieman epävarmaa. Miksi minä en raskaudu, tai jos raskaudun niin saan vain keskenmenoja. Kaksi raskautta ja keskenmenoa ja puhun jo sanalla VAIN. Mutta nyt ryven sellaisessa itsesäälissä, että antakaa anteeksi.
Minä vaan niin paljon haluaisin olla äiti. Saada oman vauvan. Lasta toivoo myös mieheni. Kuule rakas Jumala tämä toive. Ole armollinen.
Nyt ympärilläni raskautuu nekin, joilla raskaaksi tuleminen on ollut hieman epävarmaa. Miksi minä en raskaudu, tai jos raskaudun niin saan vain keskenmenoja. Kaksi raskautta ja keskenmenoa ja puhun jo sanalla VAIN. Mutta nyt ryven sellaisessa itsesäälissä, että antakaa anteeksi.
Minä vaan niin paljon haluaisin olla äiti. Saada oman vauvan. Lasta toivoo myös mieheni. Kuule rakas Jumala tämä toive. Ole armollinen.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Ristin sanoma
Tänään seurakunnassa oli kyllä minulle, niin sopiva saarna kuin vain voi olla! Oli puhetta synneistä ja rististä. Pastori kertoi tarinan miehestä, joka kantoi painavaa puuristiään selässä. Se oli hyvin raskas kantaa ja hiersi vähän olkapäätäkin. Mies käveli ja huomasi sitten tienvarressa ristikasan, jossa oli samantyyppisiä ristejä joka hänelläkin oli, erikokoisia ja eripainoisia. Miea ajatteli, että hänpä vaihtaa ristinsä parempaan. Hän meni ristikasalle alkoi kokeilemaan ristejä. Hän etsi ja kokeili, mutta kaikki tuntui jotenkin pahalle ja hankalalle. Lopulta hän löysi kasasta paremman ristin! Hän otti ristin ja ajatteli, että tämähän on hyvä, tämän minä otan! Mutta sitten hän huomasikin, että tämähän on se minun oma ristini, jota minä jo kannoin! Tarinan yhteenvetona siis se, että meillä kaikilla on oma ristimme (syntimme) jota me kannamme, ja se on meidän omamme. Juuri se risti meidän tulee kantaa Herran eteen ja jättää hänelle. Jeesuskin kantoi ristinsä ja kuoli ristille. Hän kantoi ristin meidän tekojemme tähden. Minunkin tekoni oli jo tuolla ristillä, ne on anteeksi saatu. Nykyisin me emme kanna puisia ristejä selässämme. Me voimme anoa rukoillen Jeesukselta syntien anteeksi antoa ja sen hän on jo tehnyt.
Oli PAKKO käydä eilisen jälkeen ja etenkin tämän päivän saarnan jälkeen ostamassa itselleni uuri risti kaulaan, kun entinen on kadonnut. Tämä risti muistuttaa minua siitä, että olen saanut syntini anteeksi! Jeesus kuoli ristillä meidän pahojen tekojemme tähden ja on sovittanut syntimme. Hän ei enää muistele anteeksi annettuja syntejä, miksi siis itsekään muistelisin.
Ehkä tämän ristini ansiosta saan joku kerta kertoa ei-uskoville ystäville tai muille henkilöille suullisestikin sen, miksi minulla on ristikaulassa. Tämä voi avata keskusteluja joita kauan olen odottanut, mutta ei ole tullut tilaisuutta tai ei ole ollut rohekutta aloittaa puhetta "tyhjästä". Nyt on jokin asia, mistä keskustelu voi lähteä liikkeelle.
Oli PAKKO käydä eilisen jälkeen ja etenkin tämän päivän saarnan jälkeen ostamassa itselleni uuri risti kaulaan, kun entinen on kadonnut. Tämä risti muistuttaa minua siitä, että olen saanut syntini anteeksi! Jeesus kuoli ristillä meidän pahojen tekojemme tähden ja on sovittanut syntimme. Hän ei enää muistele anteeksi annettuja syntejä, miksi siis itsekään muistelisin.
Ehkä tämän ristini ansiosta saan joku kerta kertoa ei-uskoville ystäville tai muille henkilöille suullisestikin sen, miksi minulla on ristikaulassa. Tämä voi avata keskusteluja joita kauan olen odottanut, mutta ei ole tullut tilaisuutta tai ei ole ollut rohekutta aloittaa puhetta "tyhjästä". Nyt on jokin asia, mistä keskustelu voi lähteä liikkeelle.
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Saan olla uusi ruukku.
Eilen olin viettämässä iltaa muutaman työkaverin kanssa. Kotiin lähtiessä annoin kyydin jatkoille lähtijöille kaupunkiin. Eräs työkaveri sanoi minulle ennen lähtöä, että "Sinuun minä olen tutustunut ennenkaikkea facebookin kautta, ja täytyy sanoa, että kunnioitan sinua ihmisenä ja arvostan mielipiteitäsi". Olin tottakai otettu näistä sanoista, mutta kotiin ajellessani mietin, että tietäisipä vaan mitä tekoja minullakin on menneisyydessä, että en ole kyllä kenenkään kunnioituksen arvoinen ihminen.. Tänä aamuna herätessä mietin samaa asiaa ja nyt virkeämmällä mielellä muistin, että SE ENTINEN MINÄ ON POISSA! Jeesus sovitti kaikki syntini! Ne on pois pyyhitty! Minä olin mieheni vitsikkäin sanoin ennen kissan juottoastia, ja nyt Herran kädessä muotoiltu ruukku. Jeesuskaan ei muistele minun entisiä tekojani ja syntejäni, ne on kaikki unhoitettu, miksi en siis jo unohtaisi itsekin! Minä olen nyt tämä nainen ja tämä astia, joka on täysin uusi entiseen verrattuna, ja se pitää sisällään aivan erilaista vettä kuin ennen. Olen ylpeästi nyt tämä ruukku ja tätä en halua säröille enää koskaan. Haluan täytää ruukkuani elävällä vedellä. Kiitos Jeesukselle, joka antaa synnit anteeksi ja tekee meistä uuden ihmisen. Ja meille kaikillehan on annettu tämä sama arvo ja mahdollisuus, kiitos siitä!
Loppuun vielä kappale, joka nousi mieleeni aamulla.
Olen särkynyt saviruukku
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois
Pala palalta murtui pois
Vain ihmettelin ja itkin
En millään murtunut ois
Sinä Herra minut murskasit
Vaan talletit kaikki palat
Niin paljon minua rakastit
Tahdoit uutta kokonaan
Vaan talletit kaikki palat
Niin paljon minua rakastit
Tahdoit uutta kokonaan
Anna savelle uusi muoto
Tee minusta uusi ruukku
Niin rakkautesi nyt näytät
Taas murtunutta käytät
Tee minusta uusi ruukku
Niin rakkautesi nyt näytät
Taas murtunutta käytät
Tahdon kertoa särkyneille
Ei siruja heitetä pois
Kallista halpa savikin
Mestarin kädessä ois
Mestarin kädessä ois
Ei siruja heitetä pois
Kallista halpa savikin
Mestarin kädessä ois
Mestarin kädessä ois
perjantai 28. helmikuuta 2014
Kevät tuo muistoja isästä
Kohta on vuosi siitä kun tapasin isäni noin 15-16 vuoden tauon jälkeen. Tai olinhan häntä nähnyt kaupassa ohimennen joskus, mutta emme vaihtaneet sanaakaan, emme aina edes tervehtineet näiden vuosien aikana.
Luin talvilomalla Anna-Leena Härkösen kirjan "Lopuunkäsitelty". (Huom! fiktiivinen kirja) Se kertoo naisesta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan ja siitä mitä tunteita se isosiskossa herättää ja miten hän pääsee tämän tapahtuman yli. Tuossa kirjassa on paljon niitä samoja tunteita, joita minä ja sisarukseni koettiin isämme itsemurhan jälkeen. Ennen kaikkea minua liikutti kirjassa kohta, jossa Härkönen kirjoittaa, että ulkopuoliset pitää itsemurhaa itsekkäänä tekona. Näin ajattelin itsekin. Kuultuani isäni kuolemasta kävin läpi kaikki tunteet siinä parin tunnin sisällä. Ensin en tahtonut uskoa asiaa. Sen jälkeen raivosin isämme itsekyyttä, että taas hän jätti meidät! Ja lopulta itkin surua. Nyt jälkikäteen ajateltuna, vaikka en millään tasolla tietenkään itsemurhaa pidä ratkaisuna ongelmiin, enkä hyväksy sitä uskonikaan puolesta (uskon, että vain Jumala saa päättää ihmisen syntymästä ja kuolemasta) niin siitä huolimatta ajattelen, että itsekästä olisi ollut meiltä pitää isä väkisin täällä. Tiedän miten isä olisi kärsinyt loppuelämänsä syyllisyydestä ja virunut toivottomana vankilassa, ellei olisi vapautunut kaikesta taakastaan Jeesuksen veren voimalla. Itsekäs teko isältä ratkaista iso ongelma, mutta itsekästä myös meiltä jos olisimme oman mielenrauhamme takia hänet täällä pitäneet. Vain Jeesus olisi voinut puuttua tilanteeseen, mutta jostain syystä Jeesus salli isän kuolla.
Toinen kohta Härkösen kirjassa on siitä, miten pelkurimainen teko itsemurha on. Sillä päästään luiskahtamaan pois vastuusta, ongelmista tai muusta elämän tuskasta. Mutta tätäkin mietittyäni, en minäkään voi sanoa että itsemurha olisi pelkurimainen teko. Sehän tosiaan vaatii hurjasti rohkeutta. Ainakin isäni tekotapa tuolla poliisiaseman putkassa ei ollut mikään nopein tapa kuolla. Hänellä on täytynyt olla luja tahto kuolla, ja valtavasti rohkeutta toteuttaa suunnitelmansa.
Mutta kaikesta huolimatta uskon, että jos Jeesus ei olisi sallinut isämme kuolla, olisi hänen tekotapansa epäonnistunut, olisi paikalla juuri tullut poliisit estämään tekoa tai jokin muu olisi mennyt pieleen.
Kuitenkin haluan selventää sen, etten missään tapauksessa hyväksy itsemurhaa ja tiedän että Jumalankin edessä se on väärin. En kuitenkaan tiedä, millä tavalla Jumala kohtaa itsemurhan tehneen ihmisen tuonpuoleisessa, esimerkiksi jos itsemurhan tehnyt on ollut uskovainen. Tai isäni kohdalla ennen kuolemaansa tekojaan katunut ja Jumalalta kaikkea anteeksi pyytänyt, ja Jeesuksen Herraksi ja Pelastajaksi myöntänyt (ainakin näin uskon käyneen!). Mutta en hyväksy elämän riistämistä syntymättömältä, enkä jo syntyneeltä. Eli haluan sanoa loppuun vielä sen, että minä en hyväksy abortteja, itsemurhia enkä eutanasiaa. Näistä ajatukista saatan kirjoittaa joskus myöhemmin enemmänkin.
Luin talvilomalla Anna-Leena Härkösen kirjan "Lopuunkäsitelty". (Huom! fiktiivinen kirja) Se kertoo naisesta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan ja siitä mitä tunteita se isosiskossa herättää ja miten hän pääsee tämän tapahtuman yli. Tuossa kirjassa on paljon niitä samoja tunteita, joita minä ja sisarukseni koettiin isämme itsemurhan jälkeen. Ennen kaikkea minua liikutti kirjassa kohta, jossa Härkönen kirjoittaa, että ulkopuoliset pitää itsemurhaa itsekkäänä tekona. Näin ajattelin itsekin. Kuultuani isäni kuolemasta kävin läpi kaikki tunteet siinä parin tunnin sisällä. Ensin en tahtonut uskoa asiaa. Sen jälkeen raivosin isämme itsekyyttä, että taas hän jätti meidät! Ja lopulta itkin surua. Nyt jälkikäteen ajateltuna, vaikka en millään tasolla tietenkään itsemurhaa pidä ratkaisuna ongelmiin, enkä hyväksy sitä uskonikaan puolesta (uskon, että vain Jumala saa päättää ihmisen syntymästä ja kuolemasta) niin siitä huolimatta ajattelen, että itsekästä olisi ollut meiltä pitää isä väkisin täällä. Tiedän miten isä olisi kärsinyt loppuelämänsä syyllisyydestä ja virunut toivottomana vankilassa, ellei olisi vapautunut kaikesta taakastaan Jeesuksen veren voimalla. Itsekäs teko isältä ratkaista iso ongelma, mutta itsekästä myös meiltä jos olisimme oman mielenrauhamme takia hänet täällä pitäneet. Vain Jeesus olisi voinut puuttua tilanteeseen, mutta jostain syystä Jeesus salli isän kuolla.
Toinen kohta Härkösen kirjassa on siitä, miten pelkurimainen teko itsemurha on. Sillä päästään luiskahtamaan pois vastuusta, ongelmista tai muusta elämän tuskasta. Mutta tätäkin mietittyäni, en minäkään voi sanoa että itsemurha olisi pelkurimainen teko. Sehän tosiaan vaatii hurjasti rohkeutta. Ainakin isäni tekotapa tuolla poliisiaseman putkassa ei ollut mikään nopein tapa kuolla. Hänellä on täytynyt olla luja tahto kuolla, ja valtavasti rohkeutta toteuttaa suunnitelmansa.
Mutta kaikesta huolimatta uskon, että jos Jeesus ei olisi sallinut isämme kuolla, olisi hänen tekotapansa epäonnistunut, olisi paikalla juuri tullut poliisit estämään tekoa tai jokin muu olisi mennyt pieleen.
Kuitenkin haluan selventää sen, etten missään tapauksessa hyväksy itsemurhaa ja tiedän että Jumalankin edessä se on väärin. En kuitenkaan tiedä, millä tavalla Jumala kohtaa itsemurhan tehneen ihmisen tuonpuoleisessa, esimerkiksi jos itsemurhan tehnyt on ollut uskovainen. Tai isäni kohdalla ennen kuolemaansa tekojaan katunut ja Jumalalta kaikkea anteeksi pyytänyt, ja Jeesuksen Herraksi ja Pelastajaksi myöntänyt (ainakin näin uskon käyneen!). Mutta en hyväksy elämän riistämistä syntymättömältä, enkä jo syntyneeltä. Eli haluan sanoa loppuun vielä sen, että minä en hyväksy abortteja, itsemurhia enkä eutanasiaa. Näistä ajatukista saatan kirjoittaa joskus myöhemmin enemmänkin.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Ja kaikki entinen on mennyt.
Tämän viikon olen talvilomalla. En hiihdä, en luistele, en laskettele, en pulkkaile, en edes rakenna lumiukkoa, joten siinä mielessä talviloma on minulle hieman turha, mutta kyllä minä muuten lomailla osaan! :) Tällä lomalla on jo kylpylöity, ja loppuviikosta hieman lisää, kirjastosta hain kasan hyviä kirjoja ja pariksi päiväksi lähden ystävän luo toiselle puolelle Suomea. Huvittavaa että junalla tuo 450 km matka olisi kestänyt 12 tuntia! Bussilla 7 tuntia. Toiset menee 12 tunnissa thaimaahan, minä olisin päässyt vain 450 km eteenpäin.. Joo, valitsin siis bussiin.
Tänään muistelin aikaa reilu kaksi vuotta taaksepäin, kun olin luokkalaisteni kanssa viettämässä viimeisiä luokkapippaloita ennen valmistumista. Oli hauska ilta, vaikka enää en tuollaisia iltoja tule viettämään siitä huolimatta. Muistelin vain tänään sitä, miten luokkalaiseni kirjoittivat minusta kuvaavia sanoja paperiin, kun kierrätimme ringissä papereita, joihin piti sanalla tai parilla kirjoittaa jotakin positiivista toisistamme. Minun paperissani luki useampaan kertaan: Bilehile! Niin bilehile, ominaisuus jota en enää haluaisi minusta ajateltavan. En haluaisi, että minusta tulee ensimmäisenä mieleen bilettävä siideripissis. Ja että se olisi minun positiivisin ominaisuuteni. Haluaisin, että paperissa lukisi ennemmin: Uskovainen. Uskis. Hengellinen. Uskonnollinen. Jeesus-ihminen. Vaikka se hihhuli! Mutta ei bilehile. Miten kauan menee ennenkuin karistan tuon leiman harteiltani, vai olenko jo karistanut? Olen viimeksi käynyt baarissa joulukuussa 2012. Humalassa olen ollut viimeksi heinäkuussa 2013. Nyt tämä kaikki on elettyä elämää, mennyttä. Tulevaisuus ja tämä hetki on kirkkautta, uutta. Ja näin on hyvä.
Usko, on nyt elämäni kantava voima. Perheenlisäys, elämäni haave. Mieheni, elämäni tukipilari. Työ, suuri voimavarani. Kirjat, keino rentoutua. Jeesus, apu ahdinkoon. Rukous, tapa kiittää.
Tänään muistelin aikaa reilu kaksi vuotta taaksepäin, kun olin luokkalaisteni kanssa viettämässä viimeisiä luokkapippaloita ennen valmistumista. Oli hauska ilta, vaikka enää en tuollaisia iltoja tule viettämään siitä huolimatta. Muistelin vain tänään sitä, miten luokkalaiseni kirjoittivat minusta kuvaavia sanoja paperiin, kun kierrätimme ringissä papereita, joihin piti sanalla tai parilla kirjoittaa jotakin positiivista toisistamme. Minun paperissani luki useampaan kertaan: Bilehile! Niin bilehile, ominaisuus jota en enää haluaisi minusta ajateltavan. En haluaisi, että minusta tulee ensimmäisenä mieleen bilettävä siideripissis. Ja että se olisi minun positiivisin ominaisuuteni. Haluaisin, että paperissa lukisi ennemmin: Uskovainen. Uskis. Hengellinen. Uskonnollinen. Jeesus-ihminen. Vaikka se hihhuli! Mutta ei bilehile. Miten kauan menee ennenkuin karistan tuon leiman harteiltani, vai olenko jo karistanut? Olen viimeksi käynyt baarissa joulukuussa 2012. Humalassa olen ollut viimeksi heinäkuussa 2013. Nyt tämä kaikki on elettyä elämää, mennyttä. Tulevaisuus ja tämä hetki on kirkkautta, uutta. Ja näin on hyvä.
Usko, on nyt elämäni kantava voima. Perheenlisäys, elämäni haave. Mieheni, elämäni tukipilari. Työ, suuri voimavarani. Kirjat, keino rentoutua. Jeesus, apu ahdinkoon. Rukous, tapa kiittää.
perjantai 14. helmikuuta 2014
tiistai 11. helmikuuta 2014
Voihan huokaus..
Tänään ollut sellainen päivä ettei kiinnostaisi tehdä mitään.. Eilen vielä suunnittelin meneväni tänään salille ja kauppaan pyörällä. Aamulla herätessäni luovuin kuntosaliajatuksesta ja mietin että jos kävisin kävelylenkillä ja sittten kaupassa.. Klo 12 kun makasin vieläkin sängyssä peiton alla, mietin että jos en kävisi lenkilläkään, vaan ainoastaan kaupassa.. Hetkenpäästä mietin kävisinkö edes kaupassa vai pärjäsinkö leivällä puurolla tämän päivän ja huomisen aamun ja iltavuoron töissä.. No kännykkä piippasi oikeaan aikaan, tuli viesti että kirjastoon on saapunut varaamani kirja.. Jos siis kävisin hakemassa sen, ja samalla kaupassa.. On vain niin vetelä olo, tuntuu että eihän näillä minun tekemisilläni ole kenellekään mitään merkitystä, miksi siis en vain makaisi sängyssä.. No oma terveys ja kunto tietysti, mutta ketä varten sitäkin pidän yllä, kun tuntuu välillä siltä että tulisipa joku tauti joka veisi kuolemaan.. Näiden ajatusten keskellä voin vain rukoilla Herralta iloa ja voimia. Ja kyllä niitä aina sieltä saakin. Tässä nyt istun itseni meikanneena, pukeneena, kirjastonkirjat kasiiin pakanneena ja ostoslistan kirjoittaneena. Lähden sinne kauppaan ja kirjastoon pyöräilemään. Vaikka tältä päivältä jäi se sali, ja mahdollisesti lenkkikin, niin ainakin olen poissa sängystä. Jos tultua vaikka imuroisi ja pesisi wc:n. Tuntisi itsensä kodinhengettäreksi.
Toissayönä näin muuten unta, että pyöräilin isäni asunnon pihan edessä. Takapihalla oli unessa isä ja hänen naisystävänsä. Huusin isälle pyörätieltä "Terve isä!" Nainen huusi minulle: "Älä sieltä huutele tänne!" (Niinkuin meitä aina lapsenakin kielsi isäämme tervehtimistä ja isäksi kustumasta, naisen mukaan kun emme enää olleet isämme lapsia.. Millähän logiikalla?) No jokatapauksessa unessa olin rohkea ja sanavalmis. Huusin naiselle takaisin että: "Minä saan huutaa isälleni vaikka kuusta asti terve, jos haluan!!" Naisen naama venähti ja isä nauroi iloisesti unessa ja sanoi "Niinkö!" :) Lapsena emme uskaltaneet sanoa naiselle mitään vastaan, vaan lopetimme isämme tervehtimisen silloin kun hän oli naisensa seurassa..
Mutta NYT sinne kauppaan ja kirjastoon! Palataan!
Toissayönä näin muuten unta, että pyöräilin isäni asunnon pihan edessä. Takapihalla oli unessa isä ja hänen naisystävänsä. Huusin isälle pyörätieltä "Terve isä!" Nainen huusi minulle: "Älä sieltä huutele tänne!" (Niinkuin meitä aina lapsenakin kielsi isäämme tervehtimistä ja isäksi kustumasta, naisen mukaan kun emme enää olleet isämme lapsia.. Millähän logiikalla?) No jokatapauksessa unessa olin rohkea ja sanavalmis. Huusin naiselle takaisin että: "Minä saan huutaa isälleni vaikka kuusta asti terve, jos haluan!!" Naisen naama venähti ja isä nauroi iloisesti unessa ja sanoi "Niinkö!" :) Lapsena emme uskaltaneet sanoa naiselle mitään vastaan, vaan lopetimme isämme tervehtimisen silloin kun hän oli naisensa seurassa..
Mutta NYT sinne kauppaan ja kirjastoon! Palataan!
torstai 6. helmikuuta 2014
Miten tulin uskoon, miten uudistuin..?
Tämä vapaapäivä on vierähtänyt vain kotiaskareita puuhastellessa, joten nyt koen, että on aika kertoa miten tulin uskoon, ja miten uskon elämäni on kestänyt yllä tähänpäivään asti. Jotakin syvällisempää kerrottavaa, kuin miten imuroin tai viikkasin pyykkejä.
Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Me lapset jäimme äidille. Meillä ei kotona koskaan oltu puhuttu mitään hengellisistä asioista. Äiti on kertonut kartelleensa kaikkea missä luki sana Jeesus. En siis ollut oppinut mitään Jumalasta. Enkeleitä olin nähnyt kiiltokuvissa. Äitini tavoin olin kiinnostunut kuitenkin kaikesta mystisestä jo lapsena. Lempileikkini oli noitaleikki, joko nukkekodilla leikkien tai roolileikkinä veljeni ja siskoni kanssa. Muistan aina puhuneeni, että isona minusta tulee noita. Pidin noitatarinoista ja minulla oli oma noitanimikin - Kolmias.
Joitain kuukausia ennen vanhempieni avioeroa, olin ulkona kotipihassa. Oli talvi ja pimeää. Istuin pihalla olevan ison kiven päällä, kun yhtäkkiä näin suuren hahmon, joka loisti valoa. Se oli korkeampi kuin lyhtypylväs. Olin juossut sisälle ja kysynyt äidiltäni, että "Onko enkeleitä olemassa?!" Äitini oli vastannut hieman vaivaantuneena, että "Kai niitä on..?" Olin sanonut, että "No sitten näin äsken enkelin, mutta sillä ei ollut siipiä!"
Toisen kerran näin kansi enkeliä huoneessani, juuri ennen vanhempien lopullista eroa. Kaksi valohahmoa, toinen hieman pienempi kuin toinen.
Äitini kertoi lukeneensa eron aikoihin salaa raamattua, mutta muistan kuitenkin vanhempien eron jälkeen, että aivan avoimesti meille tuli kyllä UFO-lehtiä.. Noihin aikoihin kuitenkin elämäämme liittyi naapurin mies, joka oli elävässä uskossa. Hän käski tuhoamaan kaikki nuo ufo-lehdet ja kertoi äidilleni uskostaan. Äiti tuli uskoon, ja hieman sen jälkeen myös minä - kahdeksan vuotiaana. En osaa tällä hetkellä sanoin kuvata sitä uskoni määrää mikä se lapsen usko oli! Se oli jotain niin valtavaa! Äitini kertoi, että minulta ja veljeltäni jäi kirosanat pois yhdessä yössä! Ymmärsin myös sisälläni sen, etten todellakaan halua olla isona mikään noita! Ymmärsin, että noituus on paha-asia, ja Jumala ei sellaisesta pidä. Muistan kuinka vakuuttelin pihakiikussa pihamme lapsille, että en haluakaan olla isona noita! Muistan miten ahdistavaksi koin, että olin ehtinyt sellaista edes kertoa silloisille kavereilleni. Tuo lapsuuden usko oli vuosien ajan vahva. Kaikki kaverini tiesivät uskostani, koulussakin. Olen miettinyt usein sitä, miten herkästi lapsena tunsinkin sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan kuin Jumala olisi puhunut sisälläni. Heitin jopa roskiin maallisia musiikkikasetteja, jotka koin lapsena vääräksi kuunnella. Nyt aikuisena tuota sisäistä ääntä ei ole enää niin vahvana. Olemmekin mieheni kanssa pohtineet, että ehkä Jumala haluaa tuolla sisäisellä äänellä opettaa lapsia oikeaan ja väärään. Mutta nyt aikuisena meidän on tiedettävä asioita myös itse. On tehtävä päätös omin avuin, mikä on oikein ja mikä on väärin. Jumala antaa meille aikuisena vaihtoehdon miten toimia. Minkä tien valitsemme. Lapselle kaikki on opetettava kädestäpitäen, muuten lapsi voisi eksyä jo alkumatkasta!
Kävin uskon kasteella 10-vuotiaana. Minut kastettiin lammessa ja kastajana toimi eräs Helluntai-seurakuntaan kuuluva mies. Olin niin ylpeä kasteestani, ja tein sen puhtaalla sydämellä, vilpittömästi!
Uskoni säilyi hyvin vahvana teini-ikään asti. Sitten jouduin koulukiusatuksi ja minua haukuttiin mm. uskovaisuuteni tähden. Rupesin jollaintapaa häpeämän uskoani, vaikka samalla tiesin, että uskossa ei ole mitään häpeämistä vaan se on lahja! Kuitenkin jätin uskonnollisen elämäni taka-alalle ja yritin olla kuin muutkin. Usko ei tietenkään koskaan ole hävinnyt, kun sen kerran on saanut, sitä ei voi enää olla uskomatta! Mutta aikuisuuden kynnyksellä maalliset asiat vetivät yhä enemmän puoleensa. Uudistuin uskossani silloin kun mieheni tuli uskoon seitsemän vuotta sitten. Yhdessä kuitenkin taas ajauduimme maailmaan, kunnes noiden viimevuoden tapahtumien keskellä saimme elokuussa 2013 uudistua niin vahvasti uskossa, että enää en halua palata maailmaan! Nyt olemme niin lähellä Jeesusta, että enää en päästä hänen kädestään irti! Enää en halua kotonamme järjestettävän mitään alkolinhuuruisia kotibileitä, en halua mennä baariin notkumaan ja hakemaan miesten huomiota, jota humalapäissäni tuli tehtyä. Heinäkuun 2013 jälkeen en ole juonut enää alkoholia, koska sen myötä pääsi paholainen meidän elämäämme. En ole siis absolutisti, otin joulunaikaan appi-isäni tarjoaman shampanja-lasin, mutta en siis enää halua juoda humalahakuisesti. En osta enää itselleni siideriä tai kuohuviiniä. Kavereiden tupaantulijaisissa join Pommacia. Hauskaa oli, enkä tarvinnut jälkikätene hävetä itseäni! Raamattu ei kiellä alkoholin käyttöä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli se kun hän muutti Kaanaan häissä veden viiniksi. Mutta Raamatussa sanotaan,"Älkää jupuko viinistä, koska siitä seuraa irstas meno". Näin kävi aina minulla. Siksipä tein sopimuksen itseni kanssa, että minä en aio enää juopua. En halua kokea enää sitä syyllisyyttä mitä humalapäissään tuli aina tehtyä. Kiitän Jumalaa, että avioliittoni säilyi kaikesta huolimatta! Toiset osaavat pitää rajan juomisessa, minä humallun herkästi, ja itsekuri oli heikko. Näin on siis minun kohdallani parempi - olla juomatta.
Pyysin heinäkuussa 2013 Herralta anteeksi kaikkea sitä mitä olin tehnyt. Itkin ja itkin, sitä että haluaisin palata ajassa taaksepäin ja elää aivan toisin! Ja rukoillessa yksin ja mieheni kanssa, että myös uskovien ystäviemme kanssa, koin puhdistuvani sisältä! Kaikki likatahrat pestiin minusta pois, ja sain ja saan olla taas valkeapaperi vailla tahroja! Uskomme on vahvistunut niin paljon viime kuukausien aikana. Olen saanut takaisin palan sitä rohkeutta jota minussa oli lapsena. Uskallan taas olla julkisesti uskovainen! Ja ylpeä siitä! Olen puhunut monelle vielä tällä hetkellä ei-uskovaiselle ystävällemme uskon asioista, ja toivon ja uskon, että vielä joku päivä hekin saavat uskonlahjan.
Tähän loppuun vielä Jeesuksen sanat opetuslapsille: "Ette te löytäneet minua, vaan minä löysin teidät". Jeesuksen seuraajaksi ei siis voi tulla noin vain ilmoittautumalla, vaan siihen tarvitaan Jeesuksen kutsu, mikä voi tulla yllättäen tai pikkuhiljaa valmisteltuna.
Siunausta kaikille lukijoille!
Vielä kappale, joka sopii hyvin tähän hetkeen:
http://www.youtube.com/watch?v=rTUjSMuREVU
Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Me lapset jäimme äidille. Meillä ei kotona koskaan oltu puhuttu mitään hengellisistä asioista. Äiti on kertonut kartelleensa kaikkea missä luki sana Jeesus. En siis ollut oppinut mitään Jumalasta. Enkeleitä olin nähnyt kiiltokuvissa. Äitini tavoin olin kiinnostunut kuitenkin kaikesta mystisestä jo lapsena. Lempileikkini oli noitaleikki, joko nukkekodilla leikkien tai roolileikkinä veljeni ja siskoni kanssa. Muistan aina puhuneeni, että isona minusta tulee noita. Pidin noitatarinoista ja minulla oli oma noitanimikin - Kolmias.
Joitain kuukausia ennen vanhempieni avioeroa, olin ulkona kotipihassa. Oli talvi ja pimeää. Istuin pihalla olevan ison kiven päällä, kun yhtäkkiä näin suuren hahmon, joka loisti valoa. Se oli korkeampi kuin lyhtypylväs. Olin juossut sisälle ja kysynyt äidiltäni, että "Onko enkeleitä olemassa?!" Äitini oli vastannut hieman vaivaantuneena, että "Kai niitä on..?" Olin sanonut, että "No sitten näin äsken enkelin, mutta sillä ei ollut siipiä!"
Toisen kerran näin kansi enkeliä huoneessani, juuri ennen vanhempien lopullista eroa. Kaksi valohahmoa, toinen hieman pienempi kuin toinen.
Äitini kertoi lukeneensa eron aikoihin salaa raamattua, mutta muistan kuitenkin vanhempien eron jälkeen, että aivan avoimesti meille tuli kyllä UFO-lehtiä.. Noihin aikoihin kuitenkin elämäämme liittyi naapurin mies, joka oli elävässä uskossa. Hän käski tuhoamaan kaikki nuo ufo-lehdet ja kertoi äidilleni uskostaan. Äiti tuli uskoon, ja hieman sen jälkeen myös minä - kahdeksan vuotiaana. En osaa tällä hetkellä sanoin kuvata sitä uskoni määrää mikä se lapsen usko oli! Se oli jotain niin valtavaa! Äitini kertoi, että minulta ja veljeltäni jäi kirosanat pois yhdessä yössä! Ymmärsin myös sisälläni sen, etten todellakaan halua olla isona mikään noita! Ymmärsin, että noituus on paha-asia, ja Jumala ei sellaisesta pidä. Muistan kuinka vakuuttelin pihakiikussa pihamme lapsille, että en haluakaan olla isona noita! Muistan miten ahdistavaksi koin, että olin ehtinyt sellaista edes kertoa silloisille kavereilleni. Tuo lapsuuden usko oli vuosien ajan vahva. Kaikki kaverini tiesivät uskostani, koulussakin. Olen miettinyt usein sitä, miten herkästi lapsena tunsinkin sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan kuin Jumala olisi puhunut sisälläni. Heitin jopa roskiin maallisia musiikkikasetteja, jotka koin lapsena vääräksi kuunnella. Nyt aikuisena tuota sisäistä ääntä ei ole enää niin vahvana. Olemmekin mieheni kanssa pohtineet, että ehkä Jumala haluaa tuolla sisäisellä äänellä opettaa lapsia oikeaan ja väärään. Mutta nyt aikuisena meidän on tiedettävä asioita myös itse. On tehtävä päätös omin avuin, mikä on oikein ja mikä on väärin. Jumala antaa meille aikuisena vaihtoehdon miten toimia. Minkä tien valitsemme. Lapselle kaikki on opetettava kädestäpitäen, muuten lapsi voisi eksyä jo alkumatkasta!
Kävin uskon kasteella 10-vuotiaana. Minut kastettiin lammessa ja kastajana toimi eräs Helluntai-seurakuntaan kuuluva mies. Olin niin ylpeä kasteestani, ja tein sen puhtaalla sydämellä, vilpittömästi!
Uskoni säilyi hyvin vahvana teini-ikään asti. Sitten jouduin koulukiusatuksi ja minua haukuttiin mm. uskovaisuuteni tähden. Rupesin jollaintapaa häpeämän uskoani, vaikka samalla tiesin, että uskossa ei ole mitään häpeämistä vaan se on lahja! Kuitenkin jätin uskonnollisen elämäni taka-alalle ja yritin olla kuin muutkin. Usko ei tietenkään koskaan ole hävinnyt, kun sen kerran on saanut, sitä ei voi enää olla uskomatta! Mutta aikuisuuden kynnyksellä maalliset asiat vetivät yhä enemmän puoleensa. Uudistuin uskossani silloin kun mieheni tuli uskoon seitsemän vuotta sitten. Yhdessä kuitenkin taas ajauduimme maailmaan, kunnes noiden viimevuoden tapahtumien keskellä saimme elokuussa 2013 uudistua niin vahvasti uskossa, että enää en halua palata maailmaan! Nyt olemme niin lähellä Jeesusta, että enää en päästä hänen kädestään irti! Enää en halua kotonamme järjestettävän mitään alkolinhuuruisia kotibileitä, en halua mennä baariin notkumaan ja hakemaan miesten huomiota, jota humalapäissäni tuli tehtyä. Heinäkuun 2013 jälkeen en ole juonut enää alkoholia, koska sen myötä pääsi paholainen meidän elämäämme. En ole siis absolutisti, otin joulunaikaan appi-isäni tarjoaman shampanja-lasin, mutta en siis enää halua juoda humalahakuisesti. En osta enää itselleni siideriä tai kuohuviiniä. Kavereiden tupaantulijaisissa join Pommacia. Hauskaa oli, enkä tarvinnut jälkikätene hävetä itseäni! Raamattu ei kiellä alkoholin käyttöä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli se kun hän muutti Kaanaan häissä veden viiniksi. Mutta Raamatussa sanotaan,"Älkää jupuko viinistä, koska siitä seuraa irstas meno". Näin kävi aina minulla. Siksipä tein sopimuksen itseni kanssa, että minä en aio enää juopua. En halua kokea enää sitä syyllisyyttä mitä humalapäissään tuli aina tehtyä. Kiitän Jumalaa, että avioliittoni säilyi kaikesta huolimatta! Toiset osaavat pitää rajan juomisessa, minä humallun herkästi, ja itsekuri oli heikko. Näin on siis minun kohdallani parempi - olla juomatta.
Pyysin heinäkuussa 2013 Herralta anteeksi kaikkea sitä mitä olin tehnyt. Itkin ja itkin, sitä että haluaisin palata ajassa taaksepäin ja elää aivan toisin! Ja rukoillessa yksin ja mieheni kanssa, että myös uskovien ystäviemme kanssa, koin puhdistuvani sisältä! Kaikki likatahrat pestiin minusta pois, ja sain ja saan olla taas valkeapaperi vailla tahroja! Uskomme on vahvistunut niin paljon viime kuukausien aikana. Olen saanut takaisin palan sitä rohkeutta jota minussa oli lapsena. Uskallan taas olla julkisesti uskovainen! Ja ylpeä siitä! Olen puhunut monelle vielä tällä hetkellä ei-uskovaiselle ystävällemme uskon asioista, ja toivon ja uskon, että vielä joku päivä hekin saavat uskonlahjan.
Tähän loppuun vielä Jeesuksen sanat opetuslapsille: "Ette te löytäneet minua, vaan minä löysin teidät". Jeesuksen seuraajaksi ei siis voi tulla noin vain ilmoittautumalla, vaan siihen tarvitaan Jeesuksen kutsu, mikä voi tulla yllättäen tai pikkuhiljaa valmisteltuna.
Siunausta kaikille lukijoille!
Vielä kappale, joka sopii hyvin tähän hetkeen:
http://www.youtube.com/watch?v=rTUjSMuREVU
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Uimahallissa, muistoja mielessä..
Tänä aamuna kävin pitkästä aikaa uimahallissa. Siitä on varmasti yli vuosi, kun olen viimeksi käynyt tuossa uimahallissa. En enää muistanut, että uimahallin suihkusta tulee niin kylmää vettä. En muistanut myöskään, että uimavesi tuntuu niin kauan kylmältä, ennenkuin siihen tottuu. Tiesin, ettei minulla ole kokouimapukua, (mikä olisi uimahallissa uitaessa ehkä mukavampi pukine kuin bikinit) mutta en todellakaan muistanut että bikinini ovat niin pienet! (kutistuneet kaapissa..)
Siellä altaassa ui 11 eläkeläistä + minä. Lasten altaassa ui koululuokka. Muistelinpa siinä heitä katsoessa omia kouluaikaisia uintitunteja.. Minä olin se lapsi, joka pelkäsi vettä, inhosi uimahallin kylmyyttä ja varoi saamasta vettä kasvoilleen. Tuosta tämän päivän koululuokastakin löysin sen lapsen, joka oli juuri tuollainen. Seisoi syrjässä, itseään tiukasti käsillä rutistaen. Pääsi jopa välillä lämmittelemään saunaan. Minä en kyllä silloin päässyt. Hampaat kalisten piti uimatunnit kestää.
Uimahallista lähtiessäni tuli minua vastaan kaksi työntekijää entisestä työpaikastani. Heidän näkeminen toi mieleen muistot tuosta työpaikasta, ja siitä miten lähdinkin opiskelemaan lisää ja sain nykyisen työni. Tämä kaikki oli silloin Herran suurta johdatusta! Ammattikorkeakouluun hain osaltaan siksi, että halusin nähdä pääsisinkö edes pääsykokeisiin. Kun pääsykoekutsu sitten tuli, ajattelin silloin, että menen pääsykokeisiin, mikäli pääsykoepäivä sattuu vapaapäivälle. En siis toivonut kyseistä päivää vapaaksi, enkä edes kertonut kenellekään töissä hakeneeni kouluun. Mutta kuinka ollakaan, pääsykoepäivä oli vapaapäivä, joten pitihän se sitten mennä, kun olin itselleni luvannut. Pääsin kouluun ja valmistuin ammattiin.
Nykyisen työpaikkanikin koen saaneeni Herralta. Hain työpaikkaa kaksi päivää ennen hakuajan loppumista, kun eräs tuttavani sanoi, että siellä olisi paikka auki. En uskonut pääseväni, koska olin niin sanotusti "ulkopuolinen hakija" enkä talon sisäisiä määräaikaisia. Haastattelukutsu kuitenkin tuli. Kuulin että hakijoita on 19 ja viisi heistä haastatellaan. Minut valittiin näistä viidestä! Olin todella yllättynyt ja ehkä vähän peloissanikin, koska en ollut ehtinyt pohtia sitä, että todella saisin tuon työn. Mutta nyt 5 vuotta tuossa työssä oltua, en voi muuta kuin kiittää Herraa. Työyhteisö on mahtava ja pidän todella työstäni, jossa joka päivä saa oppia uutta.
Myös mieheni nykyinen työpaikka oli yllätyslahja Herralta. Hän meni myös parin päivän varoajalla haastatteluun silloisen tuttavamme kehoittamana, iski pöytään kastetodistuksen, ja sai työpaikkansa tuosta kristillisestä työpaikasta, jossa hän työskentelee.
Herra ohjaa ja siunaa, kun sitä häneltä rukoilemme. Työpaikkoja ja koulupaikkoja olen aina rukoillut, koska itse pelkäisin tehdä niin suuria päätöksiä. Olen aina pyytänyt Herraa sulkemaan ovet, jos jokin suunnitelma ei ole hänen tahtonsa. Haluan kulkea Herran suunnittelemaa polkua, en lähteä omille teille haparoimaan. Myös tätä nykyistä omaa taloamme, kotiamme, rukoilimme Herralta ja löysimme, mutta se olisikin jo toinen tarina!
Siellä altaassa ui 11 eläkeläistä + minä. Lasten altaassa ui koululuokka. Muistelinpa siinä heitä katsoessa omia kouluaikaisia uintitunteja.. Minä olin se lapsi, joka pelkäsi vettä, inhosi uimahallin kylmyyttä ja varoi saamasta vettä kasvoilleen. Tuosta tämän päivän koululuokastakin löysin sen lapsen, joka oli juuri tuollainen. Seisoi syrjässä, itseään tiukasti käsillä rutistaen. Pääsi jopa välillä lämmittelemään saunaan. Minä en kyllä silloin päässyt. Hampaat kalisten piti uimatunnit kestää.
Uimahallista lähtiessäni tuli minua vastaan kaksi työntekijää entisestä työpaikastani. Heidän näkeminen toi mieleen muistot tuosta työpaikasta, ja siitä miten lähdinkin opiskelemaan lisää ja sain nykyisen työni. Tämä kaikki oli silloin Herran suurta johdatusta! Ammattikorkeakouluun hain osaltaan siksi, että halusin nähdä pääsisinkö edes pääsykokeisiin. Kun pääsykoekutsu sitten tuli, ajattelin silloin, että menen pääsykokeisiin, mikäli pääsykoepäivä sattuu vapaapäivälle. En siis toivonut kyseistä päivää vapaaksi, enkä edes kertonut kenellekään töissä hakeneeni kouluun. Mutta kuinka ollakaan, pääsykoepäivä oli vapaapäivä, joten pitihän se sitten mennä, kun olin itselleni luvannut. Pääsin kouluun ja valmistuin ammattiin.
Nykyisen työpaikkanikin koen saaneeni Herralta. Hain työpaikkaa kaksi päivää ennen hakuajan loppumista, kun eräs tuttavani sanoi, että siellä olisi paikka auki. En uskonut pääseväni, koska olin niin sanotusti "ulkopuolinen hakija" enkä talon sisäisiä määräaikaisia. Haastattelukutsu kuitenkin tuli. Kuulin että hakijoita on 19 ja viisi heistä haastatellaan. Minut valittiin näistä viidestä! Olin todella yllättynyt ja ehkä vähän peloissanikin, koska en ollut ehtinyt pohtia sitä, että todella saisin tuon työn. Mutta nyt 5 vuotta tuossa työssä oltua, en voi muuta kuin kiittää Herraa. Työyhteisö on mahtava ja pidän todella työstäni, jossa joka päivä saa oppia uutta.
Myös mieheni nykyinen työpaikka oli yllätyslahja Herralta. Hän meni myös parin päivän varoajalla haastatteluun silloisen tuttavamme kehoittamana, iski pöytään kastetodistuksen, ja sai työpaikkansa tuosta kristillisestä työpaikasta, jossa hän työskentelee.
Herra ohjaa ja siunaa, kun sitä häneltä rukoilemme. Työpaikkoja ja koulupaikkoja olen aina rukoillut, koska itse pelkäisin tehdä niin suuria päätöksiä. Olen aina pyytänyt Herraa sulkemaan ovet, jos jokin suunnitelma ei ole hänen tahtonsa. Haluan kulkea Herran suunnittelemaa polkua, en lähteä omille teille haparoimaan. Myös tätä nykyistä omaa taloamme, kotiamme, rukoilimme Herralta ja löysimme, mutta se olisikin jo toinen tarina!
tiistai 4. helmikuuta 2014
Laulun sanoin sen kaiken sinulle..
Miksi olet hiljaa Jumala? (-Ida Bois-)
Yö on tänään synkempi
kun on ollut aikohin
eteeni en nää
Sanovat että
myrskyn keskellä
voi silmät sulkea
ja luottaa ettei mikään paha
meitä satuta
ei mikään paha
meitä satuta
Miksi olet hiljaa Jumala?
Kuuletko ollenkaan minua?
Onko joku tarkoitus kivulla?
Vai synnin aiheuttamaa sattumaa?
Ja kun yö ei tunnu loppuvan,
vielä luotan aamun nousevan
Seison jalat vedessä
Katson tyyntä järveä
usvan keskellä
Etsin täältä Sinua
sydän täynnä pelkoa
ja koitan ymmärtää
ja luottaa ettei mikään paha meitä satuta
ei mikään paha meitä satuta
Miksi olet hiljaa Jumala?
Kuuletko ollenkaan minua?
Onko joku tarkoitus kivulla?
Vai synnin aiheuttamaa sattumaa?
Ja kun yö ei tunnu loppuvan,
vielä luotan aamun nousevan
-Ida Bois-
Kiitollisuutta kuitenkin..
Kaikista viime vuoden tapahtumista huolimatta olen kiitollinen monista asioista.
Olen kiitollinen rakkaasta miehestä, josta en vaihtaisi mitään muuta kuin kengän koon, jos jotakin saisin muuttaa. Tai ehkä en nykyisellään sitäkään, koska Zalandolla on laajat valikoimat myös isoja miesten kenkiä!
Olen kiitollinen, että minulla ja miehelläni on vakituiset työpaikat, joissa todella viihdymme.
Olen kiitollinen kodistamme, jonka ostimme kolme vuotta sitten.
Olen kiitollinen ystävistämme, jotka ovat olleet tukena ja apuna kaikissa elämän haasteissa.
Olen kiitollinen, että löysimme oman seurakuntakotimme, ja saimme sitä kautta elämäämme monta ihanaa ihmistä.
Olen kiitollinen terveydestämme.
Olen niin kiitollinen, että ehdin tutustua isääni ennen hänen kuolemaansa. Kiitollinen että sain kuulla häneltä anteeksipyynnöt minulle ja kaikille sisaruksilleni. Oli niin Jumalan tarkoitusta, että olimme samaan aikaan samassa paikassa isäni kanssa, ja ehdimme pitää yhteyttä kuukauden ennen hänen kuolemaansa.
Olen myös kiitollinen, että olen saanut kaksi kertaa kokea raskaaksi tulemisen ilon ja riemun. Vaikka menetimmekin lapsemme, niin tiedämme että he ovat taivaassa ja joku päivä heidät siellä näemme. Olen kuullut todistuksia taivaasta ja juuri yhtenä päivänä kuuntelin itkien Youtubesta "Kalevi Helimäen näkyä." Kohdassa 14:00-17:45 on asiaa juuri näistä keskenmenneistä ja abortoiduista pienokaisista. Kiitos Herralle.
Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista, kesäisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista, syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni vapahtavi poikasi.
Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta, niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat, auttaa mua tuskissain.
Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.
Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen.
Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!
Olen kiitollinen rakkaasta miehestä, josta en vaihtaisi mitään muuta kuin kengän koon, jos jotakin saisin muuttaa. Tai ehkä en nykyisellään sitäkään, koska Zalandolla on laajat valikoimat myös isoja miesten kenkiä!
Olen kiitollinen, että minulla ja miehelläni on vakituiset työpaikat, joissa todella viihdymme.
Olen kiitollinen kodistamme, jonka ostimme kolme vuotta sitten.
Olen kiitollinen ystävistämme, jotka ovat olleet tukena ja apuna kaikissa elämän haasteissa.
Olen kiitollinen, että löysimme oman seurakuntakotimme, ja saimme sitä kautta elämäämme monta ihanaa ihmistä.
Olen kiitollinen terveydestämme.
Olen niin kiitollinen, että ehdin tutustua isääni ennen hänen kuolemaansa. Kiitollinen että sain kuulla häneltä anteeksipyynnöt minulle ja kaikille sisaruksilleni. Oli niin Jumalan tarkoitusta, että olimme samaan aikaan samassa paikassa isäni kanssa, ja ehdimme pitää yhteyttä kuukauden ennen hänen kuolemaansa.
Olen myös kiitollinen, että olen saanut kaksi kertaa kokea raskaaksi tulemisen ilon ja riemun. Vaikka menetimmekin lapsemme, niin tiedämme että he ovat taivaassa ja joku päivä heidät siellä näemme. Olen kuullut todistuksia taivaasta ja juuri yhtenä päivänä kuuntelin itkien Youtubesta "Kalevi Helimäen näkyä." Kohdassa 14:00-17:45 on asiaa juuri näistä keskenmenneistä ja abortoiduista pienokaisista. Kiitos Herralle.
Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista, kesäisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista, syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni vapahtavi poikasi.
Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta, niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat, auttaa mua tuskissain.
Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.
Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen.
Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!
perjantai 31. tammikuuta 2014
Vaaleanpunaisia, mustia muistoja vuodelta 2013..
En tiedä miten lähtisin kirjoittamaan auki sitä mitä on tapahtunut, koska en tiedä mitä on edessä. Sanoin miehelleni, että kirjoittaminen on vaikeaa, kun en tiedä tarinani loppua. Olen aina rakastanut onnellisia loppuja, mutta onko tällä tarinalla joskus sellainen? Sitä en tiedä, mutta toivon niin. Mennyttä ei saa takaisin, mutta paljon voisi olla vielä edessä.
Vuonna 2013 itkin enemmän kuin varmasti koko siihen astisen elämäni aikana. Lähes joka ilta loppui ja aamu alkoi itkulla. Itkin pettymystä, itkin menetystä, itkin sitä että ehdin kuvitella kaiken niin onnelliseksi ja ihanaksi, mutta sitten kaikki otettiin pois. Itkin omaa itseäni, itkin sitä miksi olen minä. Eniten itkin kai pettymystä omaan itseeni.
Maaliskuussa 2013 sain tietää olevani raskanaa. Itkin riemua.
Huhtikuussa 2013 tutustuin yllättäen uudelleen isääni, joka ei ollut pitänyt minuun ja sisariini mitään yhteyttä 15 vuoteen. Itkin onnea.
Huhtikuussa 2013 isääni alettiin epäillä avopuolisonsa taposta. Itkin vääryyttä. Itkin epätietoa.
Koko kevät oli suurta ahdistusta, kun ei tiedetty totuutta. Hirveät uutiset iltalehdissä koskivat minun, meidän isäämme. Itkin ahdistusta.
Toukokuussa 2013 sain keskenmenon raskausviikolla 11+5. Itkin surua. Itkin pettymystä.
Toukokuussa 2013 isäni teki itsemurhan. Isäni, jota viimeiseen asti pidimme syyttömänä. Isäni, jota ehdin alkaa rakastamaan uudestaan. Isäni, jonka läsnäolosta olin ehtinyt iloita ja jonka ajattelin olevan elämässämme nyt mukana kaikki tulevat vuodet. Itkin surua, pettymystä, ahdistusta, ikävää. Itkin isovanhempieni puolesta. Itkin sisarieni puolesta. Itkin elämää.
Heinäkuussa 2013 inhottavien tapahtumien seurauksena toinen siskoistani katkaisi minuun välinsä. Emme ole nähneet heinäkuun jälkeen. Emme ole soitelleet. Ja ihan aiheesta. Itkin omaa itseäni. Itkin inhottavuuttani. Itkin ennenkaikkea itseinhoa.
Lokakuussa 2013 sain tietää olevani taas raskaana. Itkin riemua. Itkin kiitollisuutta.
Joulukuussa 2013 sain sitten toisen keskenmenon, taas raskausviikolla 11+5. Itkin pettymystä. Itkin omaa kehoani.
Vuosi 2013 on ollut tähänastisen elämäni raskain vuosi. Se on ollut sitä henkisesti, fyysisesti, että myös taloudellisesti. Tuona vuonna kaikkien näiden suurien murheiden lisäksi olemme saaneet murehtia maallisia asioita kuten taloamme ja autoamme. Mutta ne ovat korjattavissa rahalla. Ne ovat vain maallista. Mitään noista aiemmista ei voi korvata rahalla. En voi ostaa isääni takaisin, maksaa syyttömäksi. En voi ostaa keskenmenneitä sikiöitä takaisin. En voi ostaa rahalla tehtyä tekemättömäksi ja saada siskoani takaisin. Vaikka niin kovasti haluaisinkin.
Mutta nyt vuosi 2013 on takana. Hoitaja sairaalassa sanoi minulle toisen keskenmenon jälkeen, että "Ajattele, että nyt vuosi 2013 alkaa olla takana. Ajattele, että enää ei voi tulla toista noin rankkaa vuotta!". Sitä toivon minäkin. En vain tiedä mitä on edessä. Ja haluaisinko ennalta edes tietää? En haluaisi.
Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain (aika usein) kolme asiaa. Isän ikävä. Se kaikki mitä jäi sanomatta. Lapsen kaipuu. Se, tunne kun saisimme oman lapsen, jota rakastaa. Siskon ikävä. Se, että saisin siskoni viereeni ja rutistaa oikein kovasti.
En kestäisi tätä elämää jos vierelläni ei kulkisi Jeesus. Ja mieheni. Kaksi vahvaa miestä, jotka auttavat ja tukevat kun itse ei jaksa.
Silloin kun en itse jaksa rukoilla,
kun on sydämeni tyhjä sanoista,
tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile,
kanna kuivuudesta ilon lähteelle.
Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä, Jeesus, usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.
Silloin kun en itse jaksa rakastaa,
kun on sydämeni kuiva erämaa,
tule sinä Jeesus, hiljaa rakasta,
anna minun löytää rauha sinussa.
Silloin kun en itse jaksa ollenkaan,
kun on kaikki voima poissa kokonaan,
tule sinä Jeesus, tällaisena jään,
pienen lapsen lailla syliin lepäämään.
(Anna-Mari Kaskinen)
Vuonna 2013 itkin enemmän kuin varmasti koko siihen astisen elämäni aikana. Lähes joka ilta loppui ja aamu alkoi itkulla. Itkin pettymystä, itkin menetystä, itkin sitä että ehdin kuvitella kaiken niin onnelliseksi ja ihanaksi, mutta sitten kaikki otettiin pois. Itkin omaa itseäni, itkin sitä miksi olen minä. Eniten itkin kai pettymystä omaan itseeni.
Maaliskuussa 2013 sain tietää olevani raskanaa. Itkin riemua.
Huhtikuussa 2013 tutustuin yllättäen uudelleen isääni, joka ei ollut pitänyt minuun ja sisariini mitään yhteyttä 15 vuoteen. Itkin onnea.
Huhtikuussa 2013 isääni alettiin epäillä avopuolisonsa taposta. Itkin vääryyttä. Itkin epätietoa.
Koko kevät oli suurta ahdistusta, kun ei tiedetty totuutta. Hirveät uutiset iltalehdissä koskivat minun, meidän isäämme. Itkin ahdistusta.
Toukokuussa 2013 sain keskenmenon raskausviikolla 11+5. Itkin surua. Itkin pettymystä.
Toukokuussa 2013 isäni teki itsemurhan. Isäni, jota viimeiseen asti pidimme syyttömänä. Isäni, jota ehdin alkaa rakastamaan uudestaan. Isäni, jonka läsnäolosta olin ehtinyt iloita ja jonka ajattelin olevan elämässämme nyt mukana kaikki tulevat vuodet. Itkin surua, pettymystä, ahdistusta, ikävää. Itkin isovanhempieni puolesta. Itkin sisarieni puolesta. Itkin elämää.
Heinäkuussa 2013 inhottavien tapahtumien seurauksena toinen siskoistani katkaisi minuun välinsä. Emme ole nähneet heinäkuun jälkeen. Emme ole soitelleet. Ja ihan aiheesta. Itkin omaa itseäni. Itkin inhottavuuttani. Itkin ennenkaikkea itseinhoa.
Lokakuussa 2013 sain tietää olevani taas raskaana. Itkin riemua. Itkin kiitollisuutta.
Joulukuussa 2013 sain sitten toisen keskenmenon, taas raskausviikolla 11+5. Itkin pettymystä. Itkin omaa kehoani.
Vuosi 2013 on ollut tähänastisen elämäni raskain vuosi. Se on ollut sitä henkisesti, fyysisesti, että myös taloudellisesti. Tuona vuonna kaikkien näiden suurien murheiden lisäksi olemme saaneet murehtia maallisia asioita kuten taloamme ja autoamme. Mutta ne ovat korjattavissa rahalla. Ne ovat vain maallista. Mitään noista aiemmista ei voi korvata rahalla. En voi ostaa isääni takaisin, maksaa syyttömäksi. En voi ostaa keskenmenneitä sikiöitä takaisin. En voi ostaa rahalla tehtyä tekemättömäksi ja saada siskoani takaisin. Vaikka niin kovasti haluaisinkin.
Mutta nyt vuosi 2013 on takana. Hoitaja sairaalassa sanoi minulle toisen keskenmenon jälkeen, että "Ajattele, että nyt vuosi 2013 alkaa olla takana. Ajattele, että enää ei voi tulla toista noin rankkaa vuotta!". Sitä toivon minäkin. En vain tiedä mitä on edessä. Ja haluaisinko ennalta edes tietää? En haluaisi.
Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain (aika usein) kolme asiaa. Isän ikävä. Se kaikki mitä jäi sanomatta. Lapsen kaipuu. Se, tunne kun saisimme oman lapsen, jota rakastaa. Siskon ikävä. Se, että saisin siskoni viereeni ja rutistaa oikein kovasti.
En kestäisi tätä elämää jos vierelläni ei kulkisi Jeesus. Ja mieheni. Kaksi vahvaa miestä, jotka auttavat ja tukevat kun itse ei jaksa.
Silloin kun en itse jaksa rukoilla,
kun on sydämeni tyhjä sanoista,
tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile,
kanna kuivuudesta ilon lähteelle.
Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä, Jeesus, usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.
Silloin kun en itse jaksa rakastaa,
kun on sydämeni kuiva erämaa,
tule sinä Jeesus, hiljaa rakasta,
anna minun löytää rauha sinussa.
Silloin kun en itse jaksa ollenkaan,
kun on kaikki voima poissa kokonaan,
tule sinä Jeesus, tällaisena jään,
pienen lapsen lailla syliin lepäämään.
(Anna-Mari Kaskinen)
Tuhkaa lumella
Siitä on tasan vuosi, kun olin vielä täynnä iloa, onnea, toivoa ja jännitystä. Siihen astisen elämäni suurin suru oli ollut perheeni koiran kuolema, kun olin vielä lukiossa ja asuin äitini ja sisarusteni kanssa. Enpä vielä tammikuussa 2013 tiennyt mitä tuleva vuosi pitää sisällään ja mitä joudumme kokemaan. Jos olisin sen ennalta voinut tietää, en varmaan olisi uskaltanut elää. Onneksi tulevaa ei voi tietää, ja raamatussa meitä kehoitetaankin elämään vain tässä hetkessä. Ei pitäisi muistella menneitä, eikä murehtia tulevaa. Taivaallinen isämme kyllä tietää tarpeemme, hän tietää mitä mitä meillä on edessä. Hänen tietämättään ja sallimattaan ei mitään tapahdu. Siksi en halua vaipua epätoivoon, vaan uskoa että kaikella oli tarkoituksena. Se mitä meiltä viedään, ei tapahdu Jumalan sallimatta. Kaikella on määräaikansa - elämällä ja kuolemalla.
"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Ps.139:16
"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Ps.139:16
torstai 30. tammikuuta 2014
Blogin aloitus
Tästä alkaa matka, jonka pituutta ja määränpäätä en tiedä. Matka, jota tekee kanssani aviomies. Matkastani on varmasti kiinnostunut ystäväni, äitini, sisareni ja ehkä myös moni muu, joten kaksin emme matkaa tee, vaikka kahdestaan joudummekin polkumme valitsemaan ja ottamaan vastaan kaiken mitä vastaantulee.
Mutta toivon hyvää matkaa minulle, meille. Ei saa menettää toivoa eikä rohkeutta.
Kuljetaan eteenpäin, vaikka tuuli ja sade piiskaisikin kasvojamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)