Vaaleanpunaisia, mustia muistoja vuodelta 2013..

En tiedä miten lähtisin kirjoittamaan auki sitä mitä on tapahtunut, koska en tiedä mitä on edessä. Sanoin miehelleni, että kirjoittaminen on vaikeaa, kun en tiedä tarinani loppua. Olen aina rakastanut onnellisia loppuja, mutta onko tällä tarinalla joskus sellainen? Sitä en tiedä, mutta toivon niin. Mennyttä ei saa takaisin, mutta paljon voisi olla vielä edessä.

Vuonna 2013 itkin enemmän kuin varmasti koko siihen astisen elämäni aikana. Lähes joka ilta loppui ja aamu alkoi itkulla. Itkin pettymystä, itkin menetystä, itkin sitä että ehdin kuvitella kaiken niin onnelliseksi ja ihanaksi, mutta sitten kaikki otettiin pois. Itkin omaa itseäni, itkin sitä miksi olen minä. Eniten itkin kai pettymystä omaan itseeni.

Maaliskuussa 2013 sain tietää olevani raskanaa. Itkin riemua.

Huhtikuussa 2013 tutustuin yllättäen uudelleen isääni, joka ei ollut pitänyt minuun ja sisariini mitään yhteyttä 15 vuoteen. Itkin onnea.

Huhtikuussa 2013 isääni alettiin epäillä avopuolisonsa taposta. Itkin vääryyttä. Itkin epätietoa.

Koko kevät oli suurta ahdistusta, kun ei tiedetty totuutta. Hirveät uutiset iltalehdissä koskivat minun, meidän isäämme. Itkin ahdistusta.

Toukokuussa 2013 sain keskenmenon raskausviikolla 11+5. Itkin surua. Itkin pettymystä.

Toukokuussa 2013  isäni teki itsemurhan. Isäni, jota viimeiseen asti pidimme syyttömänä. Isäni, jota ehdin alkaa rakastamaan uudestaan. Isäni, jonka läsnäolosta olin ehtinyt iloita ja jonka ajattelin olevan elämässämme nyt mukana kaikki tulevat vuodet. Itkin surua, pettymystä, ahdistusta, ikävää. Itkin isovanhempieni puolesta. Itkin sisarieni puolesta. Itkin elämää.

Heinäkuussa 2013 inhottavien tapahtumien seurauksena  toinen siskoistani katkaisi minuun välinsä. Emme ole nähneet heinäkuun jälkeen. Emme ole soitelleet. Ja ihan aiheesta. Itkin omaa itseäni. Itkin inhottavuuttani. Itkin ennenkaikkea itseinhoa.

Lokakuussa 2013 sain tietää olevani taas raskaana. Itkin riemua. Itkin kiitollisuutta.

Joulukuussa 2013 sain sitten toisen keskenmenon, taas raskausviikolla 11+5. Itkin pettymystä. Itkin omaa kehoani.

Vuosi 2013 on ollut tähänastisen elämäni raskain vuosi. Se on ollut sitä henkisesti, fyysisesti, että myös taloudellisesti. Tuona vuonna kaikkien näiden suurien murheiden lisäksi olemme saaneet murehtia maallisia asioita kuten taloamme ja autoamme. Mutta ne ovat korjattavissa rahalla. Ne ovat vain maallista. Mitään noista aiemmista ei voi korvata rahalla. En voi ostaa isääni takaisin, maksaa syyttömäksi. En voi ostaa keskenmenneitä sikiöitä takaisin. En voi ostaa rahalla tehtyä tekemättömäksi ja saada siskoani takaisin. Vaikka niin kovasti haluaisinkin.

Mutta nyt vuosi 2013 on takana. Hoitaja sairaalassa sanoi minulle toisen keskenmenon jälkeen, että  "Ajattele, että nyt vuosi 2013 alkaa olla takana. Ajattele, että enää ei voi tulla toista noin rankkaa vuotta!".  Sitä toivon minäkin. En vain tiedä mitä on edessä. Ja haluaisinko ennalta edes tietää? En haluaisi.

Tällä hetkellä minut valtaa ajoittain (aika usein) kolme asiaa. Isän ikävä. Se kaikki mitä jäi sanomatta. Lapsen kaipuu. Se, tunne kun saisimme oman lapsen, jota rakastaa. Siskon ikävä. Se, että saisin siskoni viereeni ja rutistaa oikein kovasti.

En kestäisi tätä elämää jos vierelläni ei kulkisi Jeesus. Ja mieheni. Kaksi vahvaa miestä, jotka auttavat ja tukevat kun itse ei jaksa.

Silloin kun en itse jaksa rukoilla,
kun on sydämeni tyhjä sanoista,
tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile,
kanna kuivuudesta ilon lähteelle.

Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä, Jeesus, usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.

Silloin kun en itse jaksa rakastaa,
kun on sydämeni kuiva erämaa,
tule sinä Jeesus, hiljaa rakasta,
anna minun löytää rauha sinussa.

Silloin kun en itse jaksa ollenkaan,
kun on kaikki voima poissa kokonaan,
tule sinä Jeesus, tällaisena jään,
pienen lapsen lailla syliin lepäämään.

(Anna-Mari Kaskinen)