Kohta on vuosi siitä kun tapasin isäni noin 15-16 vuoden tauon jälkeen. Tai olinhan häntä nähnyt kaupassa ohimennen joskus, mutta emme vaihtaneet sanaakaan, emme aina edes tervehtineet näiden vuosien aikana.
Luin talvilomalla Anna-Leena Härkösen kirjan "Lopuunkäsitelty". (Huom! fiktiivinen kirja) Se kertoo naisesta, jonka pikkusisko on tehnyt itsemurhan ja siitä mitä tunteita se isosiskossa herättää ja miten hän pääsee tämän tapahtuman yli. Tuossa kirjassa on paljon niitä samoja tunteita, joita minä ja sisarukseni koettiin isämme itsemurhan jälkeen. Ennen kaikkea minua liikutti kirjassa kohta, jossa Härkönen kirjoittaa, että ulkopuoliset pitää itsemurhaa itsekkäänä tekona. Näin ajattelin itsekin. Kuultuani isäni kuolemasta kävin läpi kaikki tunteet siinä parin tunnin sisällä. Ensin en tahtonut uskoa asiaa. Sen jälkeen raivosin isämme itsekyyttä, että taas hän jätti meidät! Ja lopulta itkin surua. Nyt jälkikäteen ajateltuna, vaikka en millään tasolla tietenkään itsemurhaa pidä ratkaisuna ongelmiin, enkä hyväksy sitä uskonikaan puolesta (uskon, että vain Jumala saa päättää ihmisen syntymästä ja kuolemasta) niin siitä huolimatta ajattelen, että itsekästä olisi ollut meiltä pitää isä väkisin täällä. Tiedän miten isä olisi kärsinyt loppuelämänsä syyllisyydestä ja virunut toivottomana vankilassa, ellei olisi vapautunut kaikesta taakastaan Jeesuksen veren voimalla. Itsekäs teko isältä ratkaista iso ongelma, mutta itsekästä myös meiltä jos olisimme oman mielenrauhamme takia hänet täällä pitäneet. Vain Jeesus olisi voinut puuttua tilanteeseen, mutta jostain syystä Jeesus salli isän kuolla.
Toinen kohta Härkösen kirjassa on siitä, miten pelkurimainen teko itsemurha on. Sillä päästään luiskahtamaan pois vastuusta, ongelmista tai muusta elämän tuskasta. Mutta tätäkin mietittyäni, en minäkään voi sanoa että itsemurha olisi pelkurimainen teko. Sehän tosiaan vaatii hurjasti rohkeutta. Ainakin isäni tekotapa tuolla poliisiaseman putkassa ei ollut mikään nopein tapa kuolla. Hänellä on täytynyt olla luja tahto kuolla, ja valtavasti rohkeutta toteuttaa suunnitelmansa.
Mutta kaikesta huolimatta uskon, että jos Jeesus ei olisi sallinut isämme kuolla, olisi hänen tekotapansa epäonnistunut, olisi paikalla juuri tullut poliisit estämään tekoa tai jokin muu olisi mennyt pieleen.
Kuitenkin haluan selventää sen, etten missään tapauksessa hyväksy itsemurhaa ja tiedän että Jumalankin edessä se on väärin. En kuitenkaan tiedä, millä tavalla Jumala kohtaa itsemurhan tehneen ihmisen tuonpuoleisessa, esimerkiksi jos itsemurhan tehnyt on ollut uskovainen. Tai isäni kohdalla ennen kuolemaansa tekojaan katunut ja Jumalalta kaikkea anteeksi pyytänyt, ja Jeesuksen Herraksi ja Pelastajaksi myöntänyt (ainakin näin uskon käyneen!). Mutta en hyväksy elämän riistämistä syntymättömältä, enkä jo syntyneeltä. Eli haluan sanoa loppuun vielä sen, että minä en hyväksy abortteja, itsemurhia enkä eutanasiaa. Näistä ajatukista saatan kirjoittaa joskus myöhemmin enemmänkin.
perjantai 28. helmikuuta 2014
maanantai 17. helmikuuta 2014
Ja kaikki entinen on mennyt.
Tämän viikon olen talvilomalla. En hiihdä, en luistele, en laskettele, en pulkkaile, en edes rakenna lumiukkoa, joten siinä mielessä talviloma on minulle hieman turha, mutta kyllä minä muuten lomailla osaan! :) Tällä lomalla on jo kylpylöity, ja loppuviikosta hieman lisää, kirjastosta hain kasan hyviä kirjoja ja pariksi päiväksi lähden ystävän luo toiselle puolelle Suomea. Huvittavaa että junalla tuo 450 km matka olisi kestänyt 12 tuntia! Bussilla 7 tuntia. Toiset menee 12 tunnissa thaimaahan, minä olisin päässyt vain 450 km eteenpäin.. Joo, valitsin siis bussiin.
Tänään muistelin aikaa reilu kaksi vuotta taaksepäin, kun olin luokkalaisteni kanssa viettämässä viimeisiä luokkapippaloita ennen valmistumista. Oli hauska ilta, vaikka enää en tuollaisia iltoja tule viettämään siitä huolimatta. Muistelin vain tänään sitä, miten luokkalaiseni kirjoittivat minusta kuvaavia sanoja paperiin, kun kierrätimme ringissä papereita, joihin piti sanalla tai parilla kirjoittaa jotakin positiivista toisistamme. Minun paperissani luki useampaan kertaan: Bilehile! Niin bilehile, ominaisuus jota en enää haluaisi minusta ajateltavan. En haluaisi, että minusta tulee ensimmäisenä mieleen bilettävä siideripissis. Ja että se olisi minun positiivisin ominaisuuteni. Haluaisin, että paperissa lukisi ennemmin: Uskovainen. Uskis. Hengellinen. Uskonnollinen. Jeesus-ihminen. Vaikka se hihhuli! Mutta ei bilehile. Miten kauan menee ennenkuin karistan tuon leiman harteiltani, vai olenko jo karistanut? Olen viimeksi käynyt baarissa joulukuussa 2012. Humalassa olen ollut viimeksi heinäkuussa 2013. Nyt tämä kaikki on elettyä elämää, mennyttä. Tulevaisuus ja tämä hetki on kirkkautta, uutta. Ja näin on hyvä.
Usko, on nyt elämäni kantava voima. Perheenlisäys, elämäni haave. Mieheni, elämäni tukipilari. Työ, suuri voimavarani. Kirjat, keino rentoutua. Jeesus, apu ahdinkoon. Rukous, tapa kiittää.
Tänään muistelin aikaa reilu kaksi vuotta taaksepäin, kun olin luokkalaisteni kanssa viettämässä viimeisiä luokkapippaloita ennen valmistumista. Oli hauska ilta, vaikka enää en tuollaisia iltoja tule viettämään siitä huolimatta. Muistelin vain tänään sitä, miten luokkalaiseni kirjoittivat minusta kuvaavia sanoja paperiin, kun kierrätimme ringissä papereita, joihin piti sanalla tai parilla kirjoittaa jotakin positiivista toisistamme. Minun paperissani luki useampaan kertaan: Bilehile! Niin bilehile, ominaisuus jota en enää haluaisi minusta ajateltavan. En haluaisi, että minusta tulee ensimmäisenä mieleen bilettävä siideripissis. Ja että se olisi minun positiivisin ominaisuuteni. Haluaisin, että paperissa lukisi ennemmin: Uskovainen. Uskis. Hengellinen. Uskonnollinen. Jeesus-ihminen. Vaikka se hihhuli! Mutta ei bilehile. Miten kauan menee ennenkuin karistan tuon leiman harteiltani, vai olenko jo karistanut? Olen viimeksi käynyt baarissa joulukuussa 2012. Humalassa olen ollut viimeksi heinäkuussa 2013. Nyt tämä kaikki on elettyä elämää, mennyttä. Tulevaisuus ja tämä hetki on kirkkautta, uutta. Ja näin on hyvä.
Usko, on nyt elämäni kantava voima. Perheenlisäys, elämäni haave. Mieheni, elämäni tukipilari. Työ, suuri voimavarani. Kirjat, keino rentoutua. Jeesus, apu ahdinkoon. Rukous, tapa kiittää.
perjantai 14. helmikuuta 2014
tiistai 11. helmikuuta 2014
Voihan huokaus..
Tänään ollut sellainen päivä ettei kiinnostaisi tehdä mitään.. Eilen vielä suunnittelin meneväni tänään salille ja kauppaan pyörällä. Aamulla herätessäni luovuin kuntosaliajatuksesta ja mietin että jos kävisin kävelylenkillä ja sittten kaupassa.. Klo 12 kun makasin vieläkin sängyssä peiton alla, mietin että jos en kävisi lenkilläkään, vaan ainoastaan kaupassa.. Hetkenpäästä mietin kävisinkö edes kaupassa vai pärjäsinkö leivällä puurolla tämän päivän ja huomisen aamun ja iltavuoron töissä.. No kännykkä piippasi oikeaan aikaan, tuli viesti että kirjastoon on saapunut varaamani kirja.. Jos siis kävisin hakemassa sen, ja samalla kaupassa.. On vain niin vetelä olo, tuntuu että eihän näillä minun tekemisilläni ole kenellekään mitään merkitystä, miksi siis en vain makaisi sängyssä.. No oma terveys ja kunto tietysti, mutta ketä varten sitäkin pidän yllä, kun tuntuu välillä siltä että tulisipa joku tauti joka veisi kuolemaan.. Näiden ajatusten keskellä voin vain rukoilla Herralta iloa ja voimia. Ja kyllä niitä aina sieltä saakin. Tässä nyt istun itseni meikanneena, pukeneena, kirjastonkirjat kasiiin pakanneena ja ostoslistan kirjoittaneena. Lähden sinne kauppaan ja kirjastoon pyöräilemään. Vaikka tältä päivältä jäi se sali, ja mahdollisesti lenkkikin, niin ainakin olen poissa sängystä. Jos tultua vaikka imuroisi ja pesisi wc:n. Tuntisi itsensä kodinhengettäreksi.
Toissayönä näin muuten unta, että pyöräilin isäni asunnon pihan edessä. Takapihalla oli unessa isä ja hänen naisystävänsä. Huusin isälle pyörätieltä "Terve isä!" Nainen huusi minulle: "Älä sieltä huutele tänne!" (Niinkuin meitä aina lapsenakin kielsi isäämme tervehtimistä ja isäksi kustumasta, naisen mukaan kun emme enää olleet isämme lapsia.. Millähän logiikalla?) No jokatapauksessa unessa olin rohkea ja sanavalmis. Huusin naiselle takaisin että: "Minä saan huutaa isälleni vaikka kuusta asti terve, jos haluan!!" Naisen naama venähti ja isä nauroi iloisesti unessa ja sanoi "Niinkö!" :) Lapsena emme uskaltaneet sanoa naiselle mitään vastaan, vaan lopetimme isämme tervehtimisen silloin kun hän oli naisensa seurassa..
Mutta NYT sinne kauppaan ja kirjastoon! Palataan!
Toissayönä näin muuten unta, että pyöräilin isäni asunnon pihan edessä. Takapihalla oli unessa isä ja hänen naisystävänsä. Huusin isälle pyörätieltä "Terve isä!" Nainen huusi minulle: "Älä sieltä huutele tänne!" (Niinkuin meitä aina lapsenakin kielsi isäämme tervehtimistä ja isäksi kustumasta, naisen mukaan kun emme enää olleet isämme lapsia.. Millähän logiikalla?) No jokatapauksessa unessa olin rohkea ja sanavalmis. Huusin naiselle takaisin että: "Minä saan huutaa isälleni vaikka kuusta asti terve, jos haluan!!" Naisen naama venähti ja isä nauroi iloisesti unessa ja sanoi "Niinkö!" :) Lapsena emme uskaltaneet sanoa naiselle mitään vastaan, vaan lopetimme isämme tervehtimisen silloin kun hän oli naisensa seurassa..
Mutta NYT sinne kauppaan ja kirjastoon! Palataan!
torstai 6. helmikuuta 2014
Miten tulin uskoon, miten uudistuin..?
Tämä vapaapäivä on vierähtänyt vain kotiaskareita puuhastellessa, joten nyt koen, että on aika kertoa miten tulin uskoon, ja miten uskon elämäni on kestänyt yllä tähänpäivään asti. Jotakin syvällisempää kerrottavaa, kuin miten imuroin tai viikkasin pyykkejä.
Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Me lapset jäimme äidille. Meillä ei kotona koskaan oltu puhuttu mitään hengellisistä asioista. Äiti on kertonut kartelleensa kaikkea missä luki sana Jeesus. En siis ollut oppinut mitään Jumalasta. Enkeleitä olin nähnyt kiiltokuvissa. Äitini tavoin olin kiinnostunut kuitenkin kaikesta mystisestä jo lapsena. Lempileikkini oli noitaleikki, joko nukkekodilla leikkien tai roolileikkinä veljeni ja siskoni kanssa. Muistan aina puhuneeni, että isona minusta tulee noita. Pidin noitatarinoista ja minulla oli oma noitanimikin - Kolmias.
Joitain kuukausia ennen vanhempieni avioeroa, olin ulkona kotipihassa. Oli talvi ja pimeää. Istuin pihalla olevan ison kiven päällä, kun yhtäkkiä näin suuren hahmon, joka loisti valoa. Se oli korkeampi kuin lyhtypylväs. Olin juossut sisälle ja kysynyt äidiltäni, että "Onko enkeleitä olemassa?!" Äitini oli vastannut hieman vaivaantuneena, että "Kai niitä on..?" Olin sanonut, että "No sitten näin äsken enkelin, mutta sillä ei ollut siipiä!"
Toisen kerran näin kansi enkeliä huoneessani, juuri ennen vanhempien lopullista eroa. Kaksi valohahmoa, toinen hieman pienempi kuin toinen.
Äitini kertoi lukeneensa eron aikoihin salaa raamattua, mutta muistan kuitenkin vanhempien eron jälkeen, että aivan avoimesti meille tuli kyllä UFO-lehtiä.. Noihin aikoihin kuitenkin elämäämme liittyi naapurin mies, joka oli elävässä uskossa. Hän käski tuhoamaan kaikki nuo ufo-lehdet ja kertoi äidilleni uskostaan. Äiti tuli uskoon, ja hieman sen jälkeen myös minä - kahdeksan vuotiaana. En osaa tällä hetkellä sanoin kuvata sitä uskoni määrää mikä se lapsen usko oli! Se oli jotain niin valtavaa! Äitini kertoi, että minulta ja veljeltäni jäi kirosanat pois yhdessä yössä! Ymmärsin myös sisälläni sen, etten todellakaan halua olla isona mikään noita! Ymmärsin, että noituus on paha-asia, ja Jumala ei sellaisesta pidä. Muistan kuinka vakuuttelin pihakiikussa pihamme lapsille, että en haluakaan olla isona noita! Muistan miten ahdistavaksi koin, että olin ehtinyt sellaista edes kertoa silloisille kavereilleni. Tuo lapsuuden usko oli vuosien ajan vahva. Kaikki kaverini tiesivät uskostani, koulussakin. Olen miettinyt usein sitä, miten herkästi lapsena tunsinkin sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan kuin Jumala olisi puhunut sisälläni. Heitin jopa roskiin maallisia musiikkikasetteja, jotka koin lapsena vääräksi kuunnella. Nyt aikuisena tuota sisäistä ääntä ei ole enää niin vahvana. Olemmekin mieheni kanssa pohtineet, että ehkä Jumala haluaa tuolla sisäisellä äänellä opettaa lapsia oikeaan ja väärään. Mutta nyt aikuisena meidän on tiedettävä asioita myös itse. On tehtävä päätös omin avuin, mikä on oikein ja mikä on väärin. Jumala antaa meille aikuisena vaihtoehdon miten toimia. Minkä tien valitsemme. Lapselle kaikki on opetettava kädestäpitäen, muuten lapsi voisi eksyä jo alkumatkasta!
Kävin uskon kasteella 10-vuotiaana. Minut kastettiin lammessa ja kastajana toimi eräs Helluntai-seurakuntaan kuuluva mies. Olin niin ylpeä kasteestani, ja tein sen puhtaalla sydämellä, vilpittömästi!
Uskoni säilyi hyvin vahvana teini-ikään asti. Sitten jouduin koulukiusatuksi ja minua haukuttiin mm. uskovaisuuteni tähden. Rupesin jollaintapaa häpeämän uskoani, vaikka samalla tiesin, että uskossa ei ole mitään häpeämistä vaan se on lahja! Kuitenkin jätin uskonnollisen elämäni taka-alalle ja yritin olla kuin muutkin. Usko ei tietenkään koskaan ole hävinnyt, kun sen kerran on saanut, sitä ei voi enää olla uskomatta! Mutta aikuisuuden kynnyksellä maalliset asiat vetivät yhä enemmän puoleensa. Uudistuin uskossani silloin kun mieheni tuli uskoon seitsemän vuotta sitten. Yhdessä kuitenkin taas ajauduimme maailmaan, kunnes noiden viimevuoden tapahtumien keskellä saimme elokuussa 2013 uudistua niin vahvasti uskossa, että enää en halua palata maailmaan! Nyt olemme niin lähellä Jeesusta, että enää en päästä hänen kädestään irti! Enää en halua kotonamme järjestettävän mitään alkolinhuuruisia kotibileitä, en halua mennä baariin notkumaan ja hakemaan miesten huomiota, jota humalapäissäni tuli tehtyä. Heinäkuun 2013 jälkeen en ole juonut enää alkoholia, koska sen myötä pääsi paholainen meidän elämäämme. En ole siis absolutisti, otin joulunaikaan appi-isäni tarjoaman shampanja-lasin, mutta en siis enää halua juoda humalahakuisesti. En osta enää itselleni siideriä tai kuohuviiniä. Kavereiden tupaantulijaisissa join Pommacia. Hauskaa oli, enkä tarvinnut jälkikätene hävetä itseäni! Raamattu ei kiellä alkoholin käyttöä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli se kun hän muutti Kaanaan häissä veden viiniksi. Mutta Raamatussa sanotaan,"Älkää jupuko viinistä, koska siitä seuraa irstas meno". Näin kävi aina minulla. Siksipä tein sopimuksen itseni kanssa, että minä en aio enää juopua. En halua kokea enää sitä syyllisyyttä mitä humalapäissään tuli aina tehtyä. Kiitän Jumalaa, että avioliittoni säilyi kaikesta huolimatta! Toiset osaavat pitää rajan juomisessa, minä humallun herkästi, ja itsekuri oli heikko. Näin on siis minun kohdallani parempi - olla juomatta.
Pyysin heinäkuussa 2013 Herralta anteeksi kaikkea sitä mitä olin tehnyt. Itkin ja itkin, sitä että haluaisin palata ajassa taaksepäin ja elää aivan toisin! Ja rukoillessa yksin ja mieheni kanssa, että myös uskovien ystäviemme kanssa, koin puhdistuvani sisältä! Kaikki likatahrat pestiin minusta pois, ja sain ja saan olla taas valkeapaperi vailla tahroja! Uskomme on vahvistunut niin paljon viime kuukausien aikana. Olen saanut takaisin palan sitä rohkeutta jota minussa oli lapsena. Uskallan taas olla julkisesti uskovainen! Ja ylpeä siitä! Olen puhunut monelle vielä tällä hetkellä ei-uskovaiselle ystävällemme uskon asioista, ja toivon ja uskon, että vielä joku päivä hekin saavat uskonlahjan.
Tähän loppuun vielä Jeesuksen sanat opetuslapsille: "Ette te löytäneet minua, vaan minä löysin teidät". Jeesuksen seuraajaksi ei siis voi tulla noin vain ilmoittautumalla, vaan siihen tarvitaan Jeesuksen kutsu, mikä voi tulla yllättäen tai pikkuhiljaa valmisteltuna.
Siunausta kaikille lukijoille!
Vielä kappale, joka sopii hyvin tähän hetkeen:
http://www.youtube.com/watch?v=rTUjSMuREVU
Vanhempani erosivat kun olin seitsemän vuotias. Me lapset jäimme äidille. Meillä ei kotona koskaan oltu puhuttu mitään hengellisistä asioista. Äiti on kertonut kartelleensa kaikkea missä luki sana Jeesus. En siis ollut oppinut mitään Jumalasta. Enkeleitä olin nähnyt kiiltokuvissa. Äitini tavoin olin kiinnostunut kuitenkin kaikesta mystisestä jo lapsena. Lempileikkini oli noitaleikki, joko nukkekodilla leikkien tai roolileikkinä veljeni ja siskoni kanssa. Muistan aina puhuneeni, että isona minusta tulee noita. Pidin noitatarinoista ja minulla oli oma noitanimikin - Kolmias.
Joitain kuukausia ennen vanhempieni avioeroa, olin ulkona kotipihassa. Oli talvi ja pimeää. Istuin pihalla olevan ison kiven päällä, kun yhtäkkiä näin suuren hahmon, joka loisti valoa. Se oli korkeampi kuin lyhtypylväs. Olin juossut sisälle ja kysynyt äidiltäni, että "Onko enkeleitä olemassa?!" Äitini oli vastannut hieman vaivaantuneena, että "Kai niitä on..?" Olin sanonut, että "No sitten näin äsken enkelin, mutta sillä ei ollut siipiä!"
Toisen kerran näin kansi enkeliä huoneessani, juuri ennen vanhempien lopullista eroa. Kaksi valohahmoa, toinen hieman pienempi kuin toinen.
Äitini kertoi lukeneensa eron aikoihin salaa raamattua, mutta muistan kuitenkin vanhempien eron jälkeen, että aivan avoimesti meille tuli kyllä UFO-lehtiä.. Noihin aikoihin kuitenkin elämäämme liittyi naapurin mies, joka oli elävässä uskossa. Hän käski tuhoamaan kaikki nuo ufo-lehdet ja kertoi äidilleni uskostaan. Äiti tuli uskoon, ja hieman sen jälkeen myös minä - kahdeksan vuotiaana. En osaa tällä hetkellä sanoin kuvata sitä uskoni määrää mikä se lapsen usko oli! Se oli jotain niin valtavaa! Äitini kertoi, että minulta ja veljeltäni jäi kirosanat pois yhdessä yössä! Ymmärsin myös sisälläni sen, etten todellakaan halua olla isona mikään noita! Ymmärsin, että noituus on paha-asia, ja Jumala ei sellaisesta pidä. Muistan kuinka vakuuttelin pihakiikussa pihamme lapsille, että en haluakaan olla isona noita! Muistan miten ahdistavaksi koin, että olin ehtinyt sellaista edes kertoa silloisille kavereilleni. Tuo lapsuuden usko oli vuosien ajan vahva. Kaikki kaverini tiesivät uskostani, koulussakin. Olen miettinyt usein sitä, miten herkästi lapsena tunsinkin sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Aivan kuin Jumala olisi puhunut sisälläni. Heitin jopa roskiin maallisia musiikkikasetteja, jotka koin lapsena vääräksi kuunnella. Nyt aikuisena tuota sisäistä ääntä ei ole enää niin vahvana. Olemmekin mieheni kanssa pohtineet, että ehkä Jumala haluaa tuolla sisäisellä äänellä opettaa lapsia oikeaan ja väärään. Mutta nyt aikuisena meidän on tiedettävä asioita myös itse. On tehtävä päätös omin avuin, mikä on oikein ja mikä on väärin. Jumala antaa meille aikuisena vaihtoehdon miten toimia. Minkä tien valitsemme. Lapselle kaikki on opetettava kädestäpitäen, muuten lapsi voisi eksyä jo alkumatkasta!
Kävin uskon kasteella 10-vuotiaana. Minut kastettiin lammessa ja kastajana toimi eräs Helluntai-seurakuntaan kuuluva mies. Olin niin ylpeä kasteestani, ja tein sen puhtaalla sydämellä, vilpittömästi!
Uskoni säilyi hyvin vahvana teini-ikään asti. Sitten jouduin koulukiusatuksi ja minua haukuttiin mm. uskovaisuuteni tähden. Rupesin jollaintapaa häpeämän uskoani, vaikka samalla tiesin, että uskossa ei ole mitään häpeämistä vaan se on lahja! Kuitenkin jätin uskonnollisen elämäni taka-alalle ja yritin olla kuin muutkin. Usko ei tietenkään koskaan ole hävinnyt, kun sen kerran on saanut, sitä ei voi enää olla uskomatta! Mutta aikuisuuden kynnyksellä maalliset asiat vetivät yhä enemmän puoleensa. Uudistuin uskossani silloin kun mieheni tuli uskoon seitsemän vuotta sitten. Yhdessä kuitenkin taas ajauduimme maailmaan, kunnes noiden viimevuoden tapahtumien keskellä saimme elokuussa 2013 uudistua niin vahvasti uskossa, että enää en halua palata maailmaan! Nyt olemme niin lähellä Jeesusta, että enää en päästä hänen kädestään irti! Enää en halua kotonamme järjestettävän mitään alkolinhuuruisia kotibileitä, en halua mennä baariin notkumaan ja hakemaan miesten huomiota, jota humalapäissäni tuli tehtyä. Heinäkuun 2013 jälkeen en ole juonut enää alkoholia, koska sen myötä pääsi paholainen meidän elämäämme. En ole siis absolutisti, otin joulunaikaan appi-isäni tarjoaman shampanja-lasin, mutta en siis enää halua juoda humalahakuisesti. En osta enää itselleni siideriä tai kuohuviiniä. Kavereiden tupaantulijaisissa join Pommacia. Hauskaa oli, enkä tarvinnut jälkikätene hävetä itseäni! Raamattu ei kiellä alkoholin käyttöä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli se kun hän muutti Kaanaan häissä veden viiniksi. Mutta Raamatussa sanotaan,"Älkää jupuko viinistä, koska siitä seuraa irstas meno". Näin kävi aina minulla. Siksipä tein sopimuksen itseni kanssa, että minä en aio enää juopua. En halua kokea enää sitä syyllisyyttä mitä humalapäissään tuli aina tehtyä. Kiitän Jumalaa, että avioliittoni säilyi kaikesta huolimatta! Toiset osaavat pitää rajan juomisessa, minä humallun herkästi, ja itsekuri oli heikko. Näin on siis minun kohdallani parempi - olla juomatta.
Pyysin heinäkuussa 2013 Herralta anteeksi kaikkea sitä mitä olin tehnyt. Itkin ja itkin, sitä että haluaisin palata ajassa taaksepäin ja elää aivan toisin! Ja rukoillessa yksin ja mieheni kanssa, että myös uskovien ystäviemme kanssa, koin puhdistuvani sisältä! Kaikki likatahrat pestiin minusta pois, ja sain ja saan olla taas valkeapaperi vailla tahroja! Uskomme on vahvistunut niin paljon viime kuukausien aikana. Olen saanut takaisin palan sitä rohkeutta jota minussa oli lapsena. Uskallan taas olla julkisesti uskovainen! Ja ylpeä siitä! Olen puhunut monelle vielä tällä hetkellä ei-uskovaiselle ystävällemme uskon asioista, ja toivon ja uskon, että vielä joku päivä hekin saavat uskonlahjan.
Tähän loppuun vielä Jeesuksen sanat opetuslapsille: "Ette te löytäneet minua, vaan minä löysin teidät". Jeesuksen seuraajaksi ei siis voi tulla noin vain ilmoittautumalla, vaan siihen tarvitaan Jeesuksen kutsu, mikä voi tulla yllättäen tai pikkuhiljaa valmisteltuna.
Siunausta kaikille lukijoille!
Vielä kappale, joka sopii hyvin tähän hetkeen:
http://www.youtube.com/watch?v=rTUjSMuREVU
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Uimahallissa, muistoja mielessä..
Tänä aamuna kävin pitkästä aikaa uimahallissa. Siitä on varmasti yli vuosi, kun olen viimeksi käynyt tuossa uimahallissa. En enää muistanut, että uimahallin suihkusta tulee niin kylmää vettä. En muistanut myöskään, että uimavesi tuntuu niin kauan kylmältä, ennenkuin siihen tottuu. Tiesin, ettei minulla ole kokouimapukua, (mikä olisi uimahallissa uitaessa ehkä mukavampi pukine kuin bikinit) mutta en todellakaan muistanut että bikinini ovat niin pienet! (kutistuneet kaapissa..)
Siellä altaassa ui 11 eläkeläistä + minä. Lasten altaassa ui koululuokka. Muistelinpa siinä heitä katsoessa omia kouluaikaisia uintitunteja.. Minä olin se lapsi, joka pelkäsi vettä, inhosi uimahallin kylmyyttä ja varoi saamasta vettä kasvoilleen. Tuosta tämän päivän koululuokastakin löysin sen lapsen, joka oli juuri tuollainen. Seisoi syrjässä, itseään tiukasti käsillä rutistaen. Pääsi jopa välillä lämmittelemään saunaan. Minä en kyllä silloin päässyt. Hampaat kalisten piti uimatunnit kestää.
Uimahallista lähtiessäni tuli minua vastaan kaksi työntekijää entisestä työpaikastani. Heidän näkeminen toi mieleen muistot tuosta työpaikasta, ja siitä miten lähdinkin opiskelemaan lisää ja sain nykyisen työni. Tämä kaikki oli silloin Herran suurta johdatusta! Ammattikorkeakouluun hain osaltaan siksi, että halusin nähdä pääsisinkö edes pääsykokeisiin. Kun pääsykoekutsu sitten tuli, ajattelin silloin, että menen pääsykokeisiin, mikäli pääsykoepäivä sattuu vapaapäivälle. En siis toivonut kyseistä päivää vapaaksi, enkä edes kertonut kenellekään töissä hakeneeni kouluun. Mutta kuinka ollakaan, pääsykoepäivä oli vapaapäivä, joten pitihän se sitten mennä, kun olin itselleni luvannut. Pääsin kouluun ja valmistuin ammattiin.
Nykyisen työpaikkanikin koen saaneeni Herralta. Hain työpaikkaa kaksi päivää ennen hakuajan loppumista, kun eräs tuttavani sanoi, että siellä olisi paikka auki. En uskonut pääseväni, koska olin niin sanotusti "ulkopuolinen hakija" enkä talon sisäisiä määräaikaisia. Haastattelukutsu kuitenkin tuli. Kuulin että hakijoita on 19 ja viisi heistä haastatellaan. Minut valittiin näistä viidestä! Olin todella yllättynyt ja ehkä vähän peloissanikin, koska en ollut ehtinyt pohtia sitä, että todella saisin tuon työn. Mutta nyt 5 vuotta tuossa työssä oltua, en voi muuta kuin kiittää Herraa. Työyhteisö on mahtava ja pidän todella työstäni, jossa joka päivä saa oppia uutta.
Myös mieheni nykyinen työpaikka oli yllätyslahja Herralta. Hän meni myös parin päivän varoajalla haastatteluun silloisen tuttavamme kehoittamana, iski pöytään kastetodistuksen, ja sai työpaikkansa tuosta kristillisestä työpaikasta, jossa hän työskentelee.
Herra ohjaa ja siunaa, kun sitä häneltä rukoilemme. Työpaikkoja ja koulupaikkoja olen aina rukoillut, koska itse pelkäisin tehdä niin suuria päätöksiä. Olen aina pyytänyt Herraa sulkemaan ovet, jos jokin suunnitelma ei ole hänen tahtonsa. Haluan kulkea Herran suunnittelemaa polkua, en lähteä omille teille haparoimaan. Myös tätä nykyistä omaa taloamme, kotiamme, rukoilimme Herralta ja löysimme, mutta se olisikin jo toinen tarina!
Siellä altaassa ui 11 eläkeläistä + minä. Lasten altaassa ui koululuokka. Muistelinpa siinä heitä katsoessa omia kouluaikaisia uintitunteja.. Minä olin se lapsi, joka pelkäsi vettä, inhosi uimahallin kylmyyttä ja varoi saamasta vettä kasvoilleen. Tuosta tämän päivän koululuokastakin löysin sen lapsen, joka oli juuri tuollainen. Seisoi syrjässä, itseään tiukasti käsillä rutistaen. Pääsi jopa välillä lämmittelemään saunaan. Minä en kyllä silloin päässyt. Hampaat kalisten piti uimatunnit kestää.
Uimahallista lähtiessäni tuli minua vastaan kaksi työntekijää entisestä työpaikastani. Heidän näkeminen toi mieleen muistot tuosta työpaikasta, ja siitä miten lähdinkin opiskelemaan lisää ja sain nykyisen työni. Tämä kaikki oli silloin Herran suurta johdatusta! Ammattikorkeakouluun hain osaltaan siksi, että halusin nähdä pääsisinkö edes pääsykokeisiin. Kun pääsykoekutsu sitten tuli, ajattelin silloin, että menen pääsykokeisiin, mikäli pääsykoepäivä sattuu vapaapäivälle. En siis toivonut kyseistä päivää vapaaksi, enkä edes kertonut kenellekään töissä hakeneeni kouluun. Mutta kuinka ollakaan, pääsykoepäivä oli vapaapäivä, joten pitihän se sitten mennä, kun olin itselleni luvannut. Pääsin kouluun ja valmistuin ammattiin.
Nykyisen työpaikkanikin koen saaneeni Herralta. Hain työpaikkaa kaksi päivää ennen hakuajan loppumista, kun eräs tuttavani sanoi, että siellä olisi paikka auki. En uskonut pääseväni, koska olin niin sanotusti "ulkopuolinen hakija" enkä talon sisäisiä määräaikaisia. Haastattelukutsu kuitenkin tuli. Kuulin että hakijoita on 19 ja viisi heistä haastatellaan. Minut valittiin näistä viidestä! Olin todella yllättynyt ja ehkä vähän peloissanikin, koska en ollut ehtinyt pohtia sitä, että todella saisin tuon työn. Mutta nyt 5 vuotta tuossa työssä oltua, en voi muuta kuin kiittää Herraa. Työyhteisö on mahtava ja pidän todella työstäni, jossa joka päivä saa oppia uutta.
Myös mieheni nykyinen työpaikka oli yllätyslahja Herralta. Hän meni myös parin päivän varoajalla haastatteluun silloisen tuttavamme kehoittamana, iski pöytään kastetodistuksen, ja sai työpaikkansa tuosta kristillisestä työpaikasta, jossa hän työskentelee.
Herra ohjaa ja siunaa, kun sitä häneltä rukoilemme. Työpaikkoja ja koulupaikkoja olen aina rukoillut, koska itse pelkäisin tehdä niin suuria päätöksiä. Olen aina pyytänyt Herraa sulkemaan ovet, jos jokin suunnitelma ei ole hänen tahtonsa. Haluan kulkea Herran suunnittelemaa polkua, en lähteä omille teille haparoimaan. Myös tätä nykyistä omaa taloamme, kotiamme, rukoilimme Herralta ja löysimme, mutta se olisikin jo toinen tarina!
tiistai 4. helmikuuta 2014
Laulun sanoin sen kaiken sinulle..
Miksi olet hiljaa Jumala? (-Ida Bois-)
Yö on tänään synkempi
kun on ollut aikohin
eteeni en nää
Sanovat että
myrskyn keskellä
voi silmät sulkea
ja luottaa ettei mikään paha
meitä satuta
ei mikään paha
meitä satuta
Miksi olet hiljaa Jumala?
Kuuletko ollenkaan minua?
Onko joku tarkoitus kivulla?
Vai synnin aiheuttamaa sattumaa?
Ja kun yö ei tunnu loppuvan,
vielä luotan aamun nousevan
Seison jalat vedessä
Katson tyyntä järveä
usvan keskellä
Etsin täältä Sinua
sydän täynnä pelkoa
ja koitan ymmärtää
ja luottaa ettei mikään paha meitä satuta
ei mikään paha meitä satuta
Miksi olet hiljaa Jumala?
Kuuletko ollenkaan minua?
Onko joku tarkoitus kivulla?
Vai synnin aiheuttamaa sattumaa?
Ja kun yö ei tunnu loppuvan,
vielä luotan aamun nousevan
-Ida Bois-
Kiitollisuutta kuitenkin..
Kaikista viime vuoden tapahtumista huolimatta olen kiitollinen monista asioista.
Olen kiitollinen rakkaasta miehestä, josta en vaihtaisi mitään muuta kuin kengän koon, jos jotakin saisin muuttaa. Tai ehkä en nykyisellään sitäkään, koska Zalandolla on laajat valikoimat myös isoja miesten kenkiä!
Olen kiitollinen, että minulla ja miehelläni on vakituiset työpaikat, joissa todella viihdymme.
Olen kiitollinen kodistamme, jonka ostimme kolme vuotta sitten.
Olen kiitollinen ystävistämme, jotka ovat olleet tukena ja apuna kaikissa elämän haasteissa.
Olen kiitollinen, että löysimme oman seurakuntakotimme, ja saimme sitä kautta elämäämme monta ihanaa ihmistä.
Olen kiitollinen terveydestämme.
Olen niin kiitollinen, että ehdin tutustua isääni ennen hänen kuolemaansa. Kiitollinen että sain kuulla häneltä anteeksipyynnöt minulle ja kaikille sisaruksilleni. Oli niin Jumalan tarkoitusta, että olimme samaan aikaan samassa paikassa isäni kanssa, ja ehdimme pitää yhteyttä kuukauden ennen hänen kuolemaansa.
Olen myös kiitollinen, että olen saanut kaksi kertaa kokea raskaaksi tulemisen ilon ja riemun. Vaikka menetimmekin lapsemme, niin tiedämme että he ovat taivaassa ja joku päivä heidät siellä näemme. Olen kuullut todistuksia taivaasta ja juuri yhtenä päivänä kuuntelin itkien Youtubesta "Kalevi Helimäen näkyä." Kohdassa 14:00-17:45 on asiaa juuri näistä keskenmenneistä ja abortoiduista pienokaisista. Kiitos Herralle.
Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista, kesäisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista, syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni vapahtavi poikasi.
Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta, niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat, auttaa mua tuskissain.
Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.
Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen.
Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!
Olen kiitollinen rakkaasta miehestä, josta en vaihtaisi mitään muuta kuin kengän koon, jos jotakin saisin muuttaa. Tai ehkä en nykyisellään sitäkään, koska Zalandolla on laajat valikoimat myös isoja miesten kenkiä!
Olen kiitollinen, että minulla ja miehelläni on vakituiset työpaikat, joissa todella viihdymme.
Olen kiitollinen kodistamme, jonka ostimme kolme vuotta sitten.
Olen kiitollinen ystävistämme, jotka ovat olleet tukena ja apuna kaikissa elämän haasteissa.
Olen kiitollinen, että löysimme oman seurakuntakotimme, ja saimme sitä kautta elämäämme monta ihanaa ihmistä.
Olen kiitollinen terveydestämme.
Olen niin kiitollinen, että ehdin tutustua isääni ennen hänen kuolemaansa. Kiitollinen että sain kuulla häneltä anteeksipyynnöt minulle ja kaikille sisaruksilleni. Oli niin Jumalan tarkoitusta, että olimme samaan aikaan samassa paikassa isäni kanssa, ja ehdimme pitää yhteyttä kuukauden ennen hänen kuolemaansa.
Olen myös kiitollinen, että olen saanut kaksi kertaa kokea raskaaksi tulemisen ilon ja riemun. Vaikka menetimmekin lapsemme, niin tiedämme että he ovat taivaassa ja joku päivä heidät siellä näemme. Olen kuullut todistuksia taivaasta ja juuri yhtenä päivänä kuuntelin itkien Youtubesta "Kalevi Helimäen näkyä." Kohdassa 14:00-17:45 on asiaa juuri näistä keskenmenneistä ja abortoiduista pienokaisista. Kiitos Herralle.
Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista, kesäisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista, syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni vapahtavi poikasi.
Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta, niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat, auttaa mua tuskissain.
Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.
Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen.
Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)